Luvassa olisi todellakin metallimiehen unelma, varsinkin kun saman viikon sisällä muutama muukin iso laulu- ja soitinyhtye vierailisi Suomessa. Mutta kuten todettua, asiat tärkeysjärjestykseen. Viskipottu taskuun ja hevosen turpa kohti Provinssirockia. 
Tie taistelutantereelle oli pitkä ja raskas, mutta me ratsastimme yhdessä kuin ukkonen taivaalta, kuten mestareilla on tapana hyvin osuvasti todeta. Mitä lähemmäs Seinäjokea synkkä marssimme eteni, sen selvemmäksi tuli, ettemme olleet tässä taistelussa yksin. Parikymmentuhatpäinen metallisoturijoukko oli kuullut kutsun, eikä heidänkään teräksensä vapissut. 
Lauantain päiväpuoli meni juopotellessa ja nurmikoilla maatessa. Tarkoituksena oli juoda melko paljon sielua ja ruumista ravitsevaa nektaria ennen kuin astuisimme Valhallan porttien virkaa tekevästä pääportista sisään itse tapahtumain keskipisteeseen. Onneksi suonissamme virtasi pohjoisen soturin järkkymätön veri. Muuten olisimme saattaneet kaatua jo ennen varsinaista taistelua ja sellainen ei tietenkään olisi tullut kysymykseenkään. Jokaisen soturin panos on tärkeä, kun taistellaan todellisen metallin puolesta. 
Vihdoin illalla nuo Valhallan portit sitten avautuivat meillekin ja kautta Thorin vasaran me olimme totisesti valmiit. Aikataulumme oli täydellinen, sillä saavutimme tantereen noin tuntia ennen H-hetkeä. Muita bändejä ei nähty, eikä kaivattu. Other bands play, Manowar kill! Ei muuta kuin eturiviin ja tiukka ote puomista. Lavalla seisoivat ääneti valtakunnan suurimmat kaiuttimet ja tuplabasso-rumpusetti, jonka bassoja koristivat tutut Manowar-logot. Tunnelma oli täynnä sähköä ja voimaa, kun tietoisuus suuren unelman toteutumisesta täytti sielumme metallisella veljeydellä. 
Yleisön mylvintä kasvoi hetki hetkeltä ja lisää veljiä ja sisaria saapui paikalle. Kun nauhalta soinut ”väliaikamusiikki” taukosi ja juhlava intro alkoi, tiesin, että kuninkaat olivat paikalla. 

Infernaalinen äänivalli 

Suorastaan infernaalinen äänivalli täytti ilmatilan ja salpasi hengityksen, kun bändin nimibiisi Manowar jyrähti käyntiin. Kautta miekan ja vasaran, koko Törnävänsaari liikkui perustuksiltaan ja rajanaapurimmekin varmasti kuulivat, että Manowar oli saapunut Suomeen, heavy metallin kotimaahan. Mikä luonnonilmiö tai ihmisen kehittämä laite tuottaa 130 desibelin äänenvoimakkuuden? Ei mikään, ei kukaan muu kuin Manowar! 
Are you ready to fight?, kysyi Eric Adams meiltä ja totisesti, me olimme valmiit. Vuosien odotus oli päättynyt. Heavy metallin kuninkaat olivat lauteilla ja tunnelma oli voimakas, harras, uskomaton. 
Olen itsekin kuullut ja nähnyt kaikenlaista, mutta Joey DeMaion bassosoundi oli jotain aivan käsittämätöntä. Onneksi itsetuhoisuuteni ei ollut sitä luokkaa, että olisin edes harkinnut tulppien poistamista korvistani. Siinä olisi varmasti yksi soturi siirtynyt saman tien Odinin pöytään, kun pää olisi perkele vieköön räjähtänyt palasiksi. Mutta tarpeeksi siitä voluumista. Uskokaa jo, se tuli todella kovaa. 
Biisit soivat komeasti ja soiton tarkkuus ja tekninen taidokkuus tekivät vaikutuksen. Karl Loganin taituruus kitaristina tulee esille sekä levyllä, että myös livenä, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Logan oli jostakin selittämättömästä syystä myös fyysisesti lavan vaikuttavin hahmo. Pitkä, hoikka ja suorastaan kalpea olemus saivat hänet näyttämään jotenkin… epäinhimilliseltä. 
Mutta mihin Scott Columbus oli oikein kadonnut? Ainakaan rumpujensa takana häntä ei näkynyt, vaan niitä takoi joku minulle ennestään tuntematon herra ja erittäin hyvin muuten takoikin. Tämä mestari paljastui myöhemmin Donnie Hamzikiksi. Tyyliltään hän on erilainen kuin varsin vähäeleinen Columbus. Hamzik takoi kannujaan kuin riivattu ja huitoi joka suuntaan niin, että näytti välillä siltä, että koko mies nousee kohta lentoon. Kaikesta meuhkaamisesta huolimatta metallijuna jyskytti koko ajan eteenpäin tarkalla, tiukalla rytmillä ja heavy metallin voimaa ja kunniaa ylistävä oodi seurasi toistaan. 

Naisia, miehiä ja kaljaa 

Jossain vaiheessa jonkin biisin jälkeen DeMaio ilmaantui ilman bassoaan lavalle ja ilmoitti olevansa janoinen. Hyvin pian kutsun kuultuaan niukasti pukeutunut neito lähestyi DeMaioa, tarjoili tälle olutta polvistuneena mestarinsa eteen ja jäi tämän jälkeen kiehnäämään hänen jalkoihinsa. Näky oli tottavie kuin Conan-lehden kannesta ja me riemuitsimme tämän juhlanäytelmän edessä. DeMaio ehti kulauttaa taukojen aikana muutamankin vaahtolakin varsin erikoisella tyylillä eli kaatamalla bissen suoralla kädellä päänsä yläpuolelta suuhunsa ja suurelta osin ympäri lavaa. Voi mitä tuhlausta, mutta sallittakoon, kun kyseessä kuitenkin oli Joey DeMaio. 
Bassomestari oli valmistautunut iltaan myös opettelemalla vitsin… suomeksi! Vitsin sisältö koostui tutuista aineksista eli naimisesta ja ryyppäämisestä. Huumoriarvoa suurempaa oli kuitenkin se, että DeMaio oli todellakin opetellut suomea. Me arvostamme niitä, jotka arvostavat meitä ja DeMaiolla on nyt ystävinään maailman urheimpia sotureita, härmän miehiä ja naisia. 
Muistini mukaan tämän episodin jälkeen saavutettiin illan yksi suurista metalliorgasmeista, kun Kings of metal polkaistiin käyntiin. Yleisö pääsi ensi kertaa toden teolla testaamaan omia äänijänteitään Manowarin jättiämyreitä vastaan ja kyllä meistäkin metakkaa lähti. Tunnelma oli niin upea, että olisi tehnyt mieli tirauttaa muutama kyynel, mutta meillä ei porata, ei ainakaan kesken taistelun, joka riehui parasta aikaa pitkin kenttää. Kuumimmin tietysti aivan eturivissä. Liput liehuivat ja tuhannet kädet nousivat tuttuun Manowar-tervehdykseen. Meidät oli valittu ja me olimme todellakin kuulleet kutsun. 
Keikan oheistapahtumista on vielä mainittava traditionaalinen fani lavalle soittamaan kitaraa -tempaus. Onnellinen valittu kyllä urhoollisesti yritti saada kunnon tilulilu-sooloa aikaan, mutta tuskinpa hemmo oli koskaan kitaraan koskenutkaan. Soittotaitoa ei pahemmin löytynyt, mutta yläosattomien naikkosten kanssa pelehtiminen ja kaljan juominen näyttivät luonnistuvan sitäkin paremmin… ja Manowar jyräsi taustalla. Jumalauta mikä unelma! I salute! 

 

 

Hail and Kill! 

Monta vanhaa ja uutta biisiä ehdittiin veisata ennen kuin oltiin siinä pisteessä, että jäljellä oli enää se viimeinen. Kun Eric Adams kutsuu veljiään kuninkaiden laaksosta, se on lopun alkua ja silloin on annettava kaikki mitä löytyy, ponnistettava vielä viimeisetkin voiman rippeensä ja korotettava äänensä aina taivaisiin asti: hail, hail, Hail and Kill! 
Tuntui siltä, että miksaajaosasto oli jättänyt Spinal Tap -tyyliin jäljelle vielä sen yhdennentoista vaihteen, sillä nyt tanner todenteolla tärisi ja todellisen metallin ilosanoma jylisi halki ilmojen vielä viimeisen kerran. 
Me kaikki teimme parhaamme ja se riitti. Kiitos Manowar. En koskaan unohda noita hetkiä, jolloin sain seistä samalla taistelukentällä kuninkaiden kanssa. Immortality, Victory & Fame! 

Kalle Hanhisuo