Paluu Metallin kuninkaiden matkaan! Tampere, Pakkahuone 2013
19 pitkää vuotta ehti vieriä ohitse ja samalla muutuin komeasta nuoresta pitkätukasta stressipartaiseksi keskivertokansalaiseksi. Muutos on kuitenkin pitkälti ulkoinen, sillä sama ”Heart of Steel” sisällä yhä palaa.
Kulttuuritalolla 1994 olin kuin ensi kertaa naisen päällä- täynnä hurmosmaista intoa. Nyt keikalle menoa odotin toki innolla, mutta vasta keikkapäivän aamuna alkoi kunnolla tuli roihuamaan. Työpäivä meni kuin jäätä poltellessa ja kun viimein viiden aikoihin pääsin lähtemään piristi yksinäinen soturi ”Sign of the hammer”-lippunsa kanssa tyhjää pakkahuoneenaukiota.
Itselläni oli edessä tunteikas kokoontuminen, jossa nuoruuden kaveriporukka kerääntyi juttelemaan ja valmistautumaan konserttiin. Dogs Home-baarissa soi Manowar, mutta vain yhden kappaleen valikoimalla. Carry On on aina jakanut mielipiteitä ja jakaa niitä yhä.
Pakkahuoneelle siirryttäessä narikkajono näytti tuskastuttavan pitkälle, mutta veti sisäänpäin mennessä kuitenkin ihan kelvollisesti. Pakkahuoneella saikin sitten tervehtiä lukuisia ystäviä pakkahuoneen koko ajan täyttyessä.
Lämppäriä ei ollut ja se lienee täysin oikea ratkaisu kun kyseessä on Manowar. Taistelumusiikin syrjäyttäessä Dion aloin siirtyä kohti lavaa, sillä halusin todistaa jokaisen hetken konsertista.
Taianomainen hetki jolloin Orson Wellesin ääni toivotti bändin lavalle oli yhtä tunteikas kuin vuosia sittenkin. Nimibiisi pamahti ilmaan ja voluumitaso oli taatun kivulias korville. Pientä odottelua oli vielä Call of Armsin aikana, mutta iso liekki leimahti kun Sign of the hammer alkoi vyöryä. Onward pounding, into glory ride! Niin tutut ja muistorikkaat sanat.
Bändin soundi oli hyvä ja Eric Adams oli loistovedossa. Karl Logan ei ole ikinä vakuuttanut ja nytkin oli lähinnä statistin roolissa staattisine lava-asentoineen. Illan yksi kohokohdista nähtiin kun vaikuttava, suorastaan järkälemäinen Mountains tuli vuoroon. Rikollisen harvoin kuultu upea tunnelmapala nosti pienessä suvannossa edenneen keikan ihan uudelle tasolle!
Itse herra Manowar Joey DeMaio viihdytti yleisöä niin bassonsoitollaan kuin myöhemmin puheellaankin. On ihailtavaa kuinka hienosti mies lausuu vaikean kielemme sanoja. Ei taipuisi itseltäni esimerkiksi Puola kovin lyhyellä harjoittelulla vastaavasti.
Donnie Hamzikin unettavan rumpusoolon jälkeen Kill with power räjäytti nyrkit pumppaamaan ilmaan ja sama tahti pysyi hienon Kings of Metal-vedon aikanakin. Se suuri kohokohta oli sitten tietenkin Hail and Kill, joka on ja tulee aina olemaan kovin koskaan missään kuulemani biisi. Jokaisella solulla tuntuva metallisen veljeyden alkulähde.
Tälläisen klassikokavalkadin jälkeen korni Manowarriors ja uuden levyn nimikkobiisi olivat liian kovassa seurassa. Bändin lähdettyä lavalta ennen encorea oli mielessä monta kovaa vaihtoehtoa. Mahtavasta repertuaarista valikoidut Warriors of the world ja ennen kaikkea Black Wind, Fire and Steel repivät viimeisetkin mehut kuulijasta ja sen jälkeen loistava outro The Crown and the Ring saatteli tyytyväisen kuulijan illan antikliimaksiin eli narikkahelvettiin, joka kesti tuskaisen kauan.
Vastaavaan orgastiseen oloon kuin vuonna 1994 ei tietä löytynyt, mutta mahtavan shown Metallin Kuninkaat tarjosivat. Suuri Hail! kaikille paikalle olleille.
-Vesa Suonsyrjä