Paluu Englantiin, lentomatka Manowarin kanssa ja kaksi keikkaa Ruotsissa 2011

Birmingham, Englanti 27.03.2011
Göteborg, Ruotsi 29.03.2011
Göteborg, Ruotsi 30.03.2011
Hyppyvalikko: 
Battle Hymns Did Sound The Call 
Into Glory Ride – matkaan 
Ladies and gentlemen, from the United States of America… 
D.A.S. AUDIO – järisyttävää täydellisyyttä 
Lentomatka Manowarin kanssa kohti seuraavaa taistelua 
Here Once Again There’s A Battle To Fight – kaksi keikkaa Ruotsissa 
Loppusanat 

 

Battle Hymns Did Sound The Call 

Manowar ilmoitti syyskuussa 2010 aloittavansa Battle Hymns -kiertueen esikoisalbuminsa uudelleenjulkaisun kunniaksi Kolumbian Bogotasta marraskuussa. Toisin kuitenkin kävi, sillä keikka Bogotassa peruttiin. Manowar puuhasteli Battle Hymnsin uudelleenversioinnin parissa kaiken syksyä ja alkutalvea, mutta piti hiljaisuutta keikkarintamalla. Varmaa kuitenkin oli, että uutta albumia juhlistettaisiin kiertueen merkeissä. 

Joulukuussa Manowar pudotti pommin ilmoittamalla paluustansa Englantiin 17 vuoden keikkatauon jälkeen. Olin jo kahden vuoden ajan odottanut keikkaa Englantiin ja päättänyt, että sellaisen sattuessa paikalla olisi oltava – minun ei siis tarvinnut miettiä kahta kertaa, vaan ostin keikkalipun heti niiden tullessa myyntiin. Tammikuun alussa Manowar vahvisti keikan Ruotsin Göteborgiin, ja se aiheutti minulle ristiriitaisia tunteita. Minua ei erityisemmin innosta lähteä Ruotsiin katsomaan keikkaa, koska se ei tunnu matkustamiselta ja uusien paikkojen ja kokemuksien löytämiseltä. Ruotsiin lähteminen ja keikan näkeminen on minun mielestäni sama asia, kuin kävisi toisessa kaupungissa täällä Suomessa, kun taas keikka esimerkiksi Kreikassa tai Romaniassa on jo aivan erilainen kokemuksensa jokaiselta kantilta tarkasteltuna. Tällä kertaa Manowarin keikka Ruotsissa sattui kuitenkin olemaan aikataulullisesti niin kätevästi heti Englannin jälkeen, että päätin ostaa lipun ja lähteä taistoon jatkaen matkaani suoraan Birminghamista Göteborgiin lentäen – lennolla, joka myöhemmin osoittautui elämäni ikimuistoisimmaksi… 

Ensimmäisen keikan myytyä loppuun 24 tunnin kuluessa Göteborg sai myös toisen, jonne myöskin ostin lipun – välittömästi. Kolmas keikka julkistettiin vasta paljon myöhemmin, jolloin jouduin jo hieman miettimään asiaa. Pitkillä matkoilla voi nimittäin – ainakin minulle – käydä helposti niin, että rasitus on liian kova ja koko touhu alkaa maistua puulta, jolloin yliannostuksen todennäköisyyskin alkaa kasvaa, huimasti. Tästä syystä päätin, että kolmas keikka jääköön minun osaltani väliin – Birmingham ja kaksi keikkaa Göteborgissa saa riittää. Kolmas keikka kuitenkin peruttiin viikkoa ennen itse H-hetkeä, mikä ei minua tietenkään haitannut; jos tarkkoja ollaan, niin itse asiassa olin tyytyväinen, koska näin ollen minulta ei jäisi näkemättä yhtäkään keikkaa Ruotsissa. 

Into Glory Ride – matkaan 

Päiväkalja ennen lentoa Helsingistä Lontooseen 

Lauantai – 26. maaliskutta 2011 – alle 48 tuntia Manowarin keikkaan Englannissa. Lähdin Tampereelta Helsinkiin aikaisella Pendolinolla ja jatkoin matkaani Helsinki-Vantaan lentokentälle, jossa nautin yhden oluen ja suuntasin portille. Lentomatka meni nopeasti hyvää kirjaa lukien ja Manowaria kuunnellen. Lentoni laskeuduttua Lontoon Heathrow’lle jatkoin matkaani ensin Lontoon keskustassa sijaitsevalle Eustonin juna-asemalle ja siitä Birminghamiin. Birminghamissa suunnistin hotellille, jossa tapasin ensi töikseni lauman portugalilaisia sotureita. Vaihdoimme muutaman sanan ja päätimme jatkaa juttua myöhemmin baarissa. Tsekattuani sisään ja vaihdettuani hikiset matkavaatteeni otin suunnaksi House of Death -kemut. 

House of Deathin – eli Manowarin kansainvälisen, virallisen foorumin – englantilainen vakikäyttäjä Paul oli järjestänyt paikalliseen Actress & Bishop -baariin bileet, joissa soitti kaksi bändiä: toinen heavy metallia omissa nimissään ja toinen Manowaria cover-muodossa. Talsittuani muutaman minuutin baarin suuntaan törmäsin virolaiseen veriveljeeni ja hänen ystäväänsä, jotka olivat aivan eksyksissä. Jatkoimme matkaa minun kännykkäni karttasovelluksen opastuksellani ja pääsimme lopulta kohdebaariin, jonka pihassa olikin lähemmäs 30 eri maista paikalle saapunutta Manowar-soturia polttamassa tupakkaa, juomassa olutta ja vaihtamassa ensi kuulumisia nähtyään toisensa ensimmäistä kertaa sitten viime syyskuun, jolloin Manowar soitti kolme keikkaa Espanjassa. Bileet sujuivat todella hienosti ja mielettömän hyvässä tunnelmassa monikansallisen House of Death -porukan kesken; Manowar-coverbändin soitto nostatti tunnelmaa hyvin ja lopullinen räjähdys tapahtui, kun PA:sta soitettiin täysillä Manowar-veisuja toinen toisensa jälkeen kaikkien samalla tanssiessa, laulaessa ja riehuessa maailman parhaan musiikin tahdissa. Ilta jatkui paikan sulkemiseen asti, jonka jälkeen palasimme hotellille – jossa muuten majoittui yli 100 fania – lukuisilla takseilla. Hotellilla moni jatkoi juhlintaa aamuun asti, mutta itse päätin mennä nukkumaan sopivan ajoissa kello neljältä. 

Sunnuntai 27. maaliskuuta 2011, kelloni soi yhdeksältä. Olin aivan räjähtäneessä tilassa muutama tunti aiemmin loppuneiden juhlien vuoksi, mutta ryhdistäydyin ja lähdin talsimaan keikkapaikalle – Birminghamin O2 Academylle. Olin jonossa hieman ennen kymmentä, jolloin paikalla oli noin kymmenen henkilön edustus Englannista, Saksasta ja Portugalista. Hyvät paikat oli siis taattu – ainoa vaan, että keikka alkaisi vasta ties kuinka monen tunnin kuluttua. Päivä sujui enemmän ja vähemmän rattoisasti kellon välillä kiriessä ja välillä hidastellessa. Paikalle saapui porukkaa lukuisista maista ja keskustelu erinäisistä asioista jatkui läpi päivän. Vessahädän tai nälän yllättäessä jonosta saattoi poistua ja käydä toimittamassa puuhansa muun House of Death -porukan pitäessä paikkaa. 

Manowarin Facebook-kuva jonottajista 

Päivän kuluessa jonon luona kävi mm. Manowarin videotuotannosta vastaava Neil Johnson ja 80-luvun manageri Paul Clark Senior. Lopulta pitkän päivän ja tolkuttoman seisoskelun jälkeen alkoi olla ilta ja keikkapaikan ovien oli tarkoitus avautua. Ovet avattiin seitsemältä, jota ennen sisälle päästettiin noin 40-50 ihmisen kutsuvieraslauma, joka käsitti ällistyttävän paljon vanhuksia. He sijoittuivat O2 Academyn istumapaikoitetulle parvelle, jota ei muuten avattu yleisölle. Kun ovet avattiin ja fanit päästettiin sisälle, minulle kävi pieni epäonni erinäisten lippusähellyksien vuoksi, jonka seurauksena en päässyt jonotuksestani huolimatta eturiviin. Toinen rivi Joeyn edessä oli kuitenkin taattu, ja ehdin jättää takkinikin narikkaan. Ilta alkoi Manowarin entisen managerin pojan ja Donnie Hamzikin rumputeknikon Paul Clark Juniorin muutaman kymmenen minuutin mittaisella rumpusoitannalla. Taustanauhalla pyöri tunnettuja heavy-kappaleita ja Paul tulkitsi ne rumpuja takoen. Paulin lopetettua alkoi noin 50 minuutin tuskallinen odotus. 

Ladies and gentlemen, from the United States of America.. 

Valot sammuivat ja intronauha lähti pyörimään juuri ennen yhdeksää, jonka jälkeen kolmituhatpäinen yleisö oli taivaassa. Manowar otti lavan haltuun ja aloitti keikkansa nimikkokappaleellaan. Yleisö sekosi aivan täysin bändin saapuessa lavalle ja aloittaessa ehdottomasi yhden Englannin odotetuimmista heavy metal -keikoista. Toisessa rivissä yleisön raivokkuus ja intohimo tuntui todella rajulta verrattuna esimerkiksi Suomen keikkatunnelmiin lavan etualalla; paine, töniminen ja puristus olivat ällistyttävän kovia, mutta se oli odotettavissakin. Manowarin jälkeen setti jatkui Death Tonella ja sen jälkeen käyden läpi koko Battle Hymns -albumin alusta loppuun, joskin Joeyn William’s Tale -bassosoolo kuultiin vasta myöhemmin. 

Olin nähnyt Manowarin kiertueen aiempien keikkojen settilistan ja tiesin, mitä tuleman piti. Suurimmat odotukset minulla oli Dark Avengerin ja Battle Hymnin osalta. Ensin mainitun alkaessa olin tulla hulluksi – tunnelataus oli yksinkertaisesti niin suuri. Joey alkoi näppäillä bassoaan, ja kohta Eric olikin jo mikrofonin varressa. Koko yleisö lauloi – tai pikemminkin humisi – hiljaa mukana ja odotti taivaan repeytymistä. Christopher Leen kertojapuheen tullessa nauhalta ajattelin heti, että tämä kuulosti paremmalta studioversiona. Jotenkin minusta tuntui, että livesoitto ei mennyt ihan yksiin nauhalta soitetun äänen kanssa, tai jotain vastaavaa. Muistan joka tapauksessa miettineeni aivan selvästi, että levyllä tämä toimi paremmin. Tunnelmaa se ei kuitenkaan laskenut edes inasen vertaa, sillä ukkonen iski lopulta. Eric päästi aivan järjettömän rääkäisyn ja helvetti oli irti. Aivoissani oli verisuoni revetä Pimeän kostajan lähtiessä liikkeelle. Yleisön paine oli niin hillitön, etten ole sellaista koskaan kokenut – missään, ikinä. Seuraavaksi vuorossa oli Battle Hymn, jonka aikana minua nauratti. Tai ei naurattanut, vaan hymyilytti. Tai en tiedä. Nauroin ja hymyilin leveästi koko kappaleen ajan meinaten koko ajan suorastaan ratketa riemusta – nautin siitä niin paljon. Tunsin niin suurta iloa ja onnellisuutta Battle Hymnin soidessa, etten usko koskaan kokeneeni mitään sellaista, niin positiivista, heavy metal -keikalla. Manowar soitti Battle Hymnin täydellisesti alusta loppuun. Ericin laulama suvantokohta kappaleen keskellä oli uskomattoman kaunis, enkä tiennyt mitä tehdä; olisiko pitänyt kuunnella Ericiä vai laulaa mukana. Valitsin jälkimmäisen. Ericin jälkeen Donnie jatkoi kappaletta rummuillaan. Ericin aloittaessa ”Sound the charge, Into glory ride” -säkeen´ hän, Karl ja Joey olivat lavan etuosan monitoreiden luona ja hytkyivät musiikin tahtiin. Ericin laulaessa ja rakkaimman bändin soittaessa tätä suorastaan jumalaista kohtaa ajattelin välittömästi: ”Tämä on hienoin koskaan kuulemani ja näkemäni musiikillinen hetki!” – ja sitä se oli. Battle Hymnin viimeinen säkeistö Birmignhamissa on yksi niistä asioista, joita en pysty sanoin kuvailemaan. Se vain oli jotain niin hienoa ja koskettavaa, että nytkin raporttia kirjoittaessani ihan herkistyn sitä ajatellessa. Se oli hienoin kokemani hetki millään keikalla koskaan, ikinä. Piste. 

 
Dark Avenger parvelta kuvattuna 

Battle Hymnin jälkeen Eric esitteli Karlin, joka soitti muutaman minuutin mittaisen soolonsa, jonka aikana yleisö pystyi levähtämään hetken ja haukkaamaan happea – kuten myös muut bändin jäsenet. Soolon jälkeen Joey tuli kaiutinrivistön takaa valojen ollessa pois ja aloitti soitannan, jonka tunnistin heti Brothers of Metalliksi. Valtaosalta yleisöä kesti hetki tajuta, mistä oli kysymys, mutta sen valjettua paluuta ei enää ollut. Eric tuli lavalle ja aloitti ensimmäisen säkeistön, jonka yleisö lauloi mukana kuin yhdestä suusta. Seuraava kappale, joka alkoi välittömästi edellisen perään, oli Kill With Power. Yleisö sekosi jälleen kerran aivan täysin ja puristus oli helvetillinen toisessa rivissä. Kill With Power lienee yksi Manowarin toivotuimmista livekappaleista, ja sen kyllä huomasi. Yleisö huusi niin kovaa kertosäkeen vastauksen Ericille, että sillä ei tuntunut olevan mitään rajaa. Desibelimäärä kasvoi jokaisella kerralla. Tunnelmaa myös nosti, kun jokaisen ”Die Die” -huudon ajaksi valot käännettiin täysille ja yleisö sokaistiin. Joey ja Karl myös tekivät perinteisen Kill With Power -temppunsa, jossa juuri ennen viimeistä säkeistöä Joeyn lyhyen soolon aikana Karl heittäytyy selälleen maahan jatkaen soittoa, Joey hyppää hänen ylitsensä sooloillen, ja lopuksi Karl nousee vauhdikkaasti takaisin seisomaan kappaleen hakatessa eteenpäin kovalla voimalla. 

Seuraavaksi vuorossa oli Metal Warriors, jonka Eric aloitti täydestä pimennosta laulaen ja yleisön jatkaen. Metallisotureita seurasi Heart of Steel, jonka Joey aloitti puolestaan yksin lavalla Ericin tullessa backlinen takaa näkyviin vasta hetkeä myöhemmin. Yleisö lauloi koko Heart of Steelin jokaisen sanan niin tarkasti, hyvin ja kovalla äänellä mukana, että ihan ihmettelin, miten se oli mahdollista. Tunnelma oli aivan käsittämätön. Keikka jatkui Joeyn bassosoolo William’s Talella ja pienehköllä yleisönhuudatuksella, jonka jälkeen Joey poistui lavalta. Lavan ollessa tyhjänä Donnie alkoi paiskoa rumpujaan, jonka moni tunnisti heti Fighting the Worldiksi – yksi oivista, etenkin livetilanteessa toimivista kappaleista, joka sai erityistä voimaa Ericin korvia hivelevästä suorituksesta tämän kevään kiertueella. Tätä oli todella hienoa olla todistamassa. Fighting the Worldissa Manowarilla oli myös hieno koreografia, jossa ensimmäisen kertosäkeen jälkeen Joey, Eric ja Karl ryhmittyivät riviin rumpujen eteen, Eric laski kätensä kitaristien olille ja kolme kuningasta käveli lavan etuosaan selät köyryssä Donnien takoessa rumpuja hetken alkuperäistä studioversiota pidempään, jonka jälkeen Eric jatkoi koreografian tunnelmaan sopivalla äänensävyllä ”Now People Keep Asking If We’re Gonna Change…” 

Seuraavat kolme kappaletta olivat Sons of Odin, Call To Arms ja Sign of the Hammer, joista viimeinen saa erityismaininnan toimivuutensa ja räjähdysmäisen tunnelmansa vuoksi. Todella hieno ja erityistä lisätunnelmaa antava temppu Joeylta oli kappaleen lopussa ennen viimeisiä huutoja polvistua aivan lavan etuosaan ja nostaa kädet Sign of the Hammerin asentoon – johon koko yleisö luonnollisesti vastasi. Sons of Odinin aloitukseen liittyi myös hauska Ericin ja Joeyn välinen leikki, jossa Joey soitti bassoaan hiljaisella muun bändin ollessa ääneti. Hiljaisen bassottelun aikana Eric hiipi Joeyn viereen ja yritti kuunnella korvansa basson varteen asettaen Joeyn – kerrankin – hiljaista soittoa, johon Joey vastasi revittelemällä bassollaan niin kovaa, että koko keikkapaikan katto meinasi luhistua. Eric ja Joey tekivät saman tempun kolmesti, jonka jälkeen kappale alkoi oikeasti. 

House of Death, The Power ja Hail To England. Voiko Manowar edes tarjoilla parempaa settilistaa? The Power oli yksi eniten odottamistani kappaleista ennen keikkaa, jonka vuoksi katsoinkin jopa hieman kieroon, kun sen alettua ääni oli jotenkin kummallinen, enkä saanut kaikesta selvää. Koko keikan ainoa epämääräinen äänisuvanto kesti kuitenkin vain muutaman sekunnin ajan, jonka jälkeen The Power oli irti – raivoissaan ja nopeana kuin pallosalama. Yritin laulaa mukana, mutta en pystynyt, koska tunnelataus oli niin suuri ja nautin niin kovasti, että hymyilin miltei koko kappaleen ajan ja samalla yritin kuunnella bändin soittoa analysoivan tarkasti. Eric Adams on jumala ihmisten joukossa – niin käsittämättömän upeasti herra veti jo vanhenevassa iässään. Lopusta ei ole tietoakaan. Hail To Englandin alkaessa yleisö sekosi – eikä suotta, kaikki kun olivat paikalla todistamassa Manowarin paluuta Englantiin 17 vuoden tauon jälkeen. Eric teki hienon eleen osoittaessaan kertosäkeen aikana etusormellaan eturivin keskellä ollutta englantilaista Mattia, joka on seurannut Manowaria vuosien ajan ja odottanut paluuta Englantiin. 

Pätkä Hail To Englandista lavalta kuvattuna 

Hail To England oli keikan viimeinen kappale, jonka jälkeen Manowar poistui ja valot pimenivät. Hetken huutamisen jälkeen Karl ja Joey kuitenkin tulivat takaisin lavalle ja ottivat asemansa Donnien edessä, Joey laski kolmeen ja infernaalisella volyymillä soiva heavy metal täytti koko O2 Academyn ilman – metallin kuninkaat olivat talossa. Jokaisella Manowarin keikalla Kings of Metallin soidessa yleisö villiintyy usein muita kappaleita enemmän ja etenkin helpommin, koska se on yksi Manowarin tunnetuimmista kappaleista ja toimii erityisesti livenä todella hienosti. Eikä Birminghamin keikka ollut poikkeus. Yleisö hyppi yhtenä suurena massana ainakin etuosassa ja vastasi kuin yhdestä suusta Ericin ”Other bands play” -huutoihin valojen valaistessa koko keikkasalin. Keikan viimeiset kappaleet olivat Warriors of the World United, Hail and Kill ja Black Wind, Fire and Steel. Ensimmäisen tunnelma oli huima ja jopa majesteettinen yleisön hurratessa ja mesotessa kappaleen melodian mukana kuin yhdestä suuresta ämyritorvesta; ”Many Stand Against Us But They Will Never Win” – ja niin se todellakin oli, Manowar palasi Englantiin, jossa maailman soturit yhteensä 21 eri maasta todistivat metallin riemujuhlaa rinnat rottingilla ja todellisesta metallista nauttien. Hail and Killin Joey ja Karl aloittivat muutaman minuutin mittaisella hiljaisella soittelulla, jonka jälkeen Eric ja yleisö ottivat kappaleen haltuun yhteislaululla. Black Wind, Fire and Steel alkoi Karlin ja Ericin ollessa kaiuttimien takana ja Joeyn marssiessa asemaansa lavan etuosaan aloittaen bassonsa soittamisen hullun lailla. Joeyn soitettua hetken Eric tuli takaa, asettui Joeyn viereen ja aloitti laulun, jonka mukana yleisö oli – taas kerran. Black Wind, Fire and Steel lopetti keikan Manowarille perinteisellä tyylillä, joka oli varmasti etenkin monen ensimmäistä keikkaansa näkevän mielestä kaikista paras mahdollinen tapa. Kappaleen loputtua tavalliset Manowar-rituaalit alkoivat: Eric otti Karlin ja Joeyn kitarat, esitteli ne yleisölle ja asettui seisomaan jalat levällään Donnien eteen ojentaen molemmat kitarat käsiensä varassa Joeylle ja Karlille jotka seisoivat hänen sivuillaan. Joey ja Karl sooloilivat keikan viimeiset kerrat, jonka jälkeen Joey repi bassonsa kielet yleisö huudattaen ja nosti kätensä vielä viimeisen kerran Sign of the Hammeriin koko salin seuratessa esimerkkiä. Loppuhyppy viimeisen rummuniskun kanssa ja niin kuninkaat olivat palanneet Englantiin. The Crown And the Ring tuli nauhalta yleisön laulaessa mukana tunteet pinnassa, kädet ainoassa oikeassa MANOWAR-asennossa ja varmoina voitosta. 

D.A.S. AUDIO – järisyttävää täydellisyyttä 

Birminghamin keikasta erityisen mahtavan ja järisyttävän hienon, upean kokemuksen teki kaikkien aikojen paras PA, jonka olen koskaan todistanut. Manowar solmi yhteistyösopimuksen kiertueen aikana espanjalaisen D.A.S. Audio -yrityksen kanssa, jonka erikoisalaa ovat äänentoistolaitteet, joiden laadusta ei tingitä. Joey oli myös aiemmin tammikuussa ilmoittanut, että he poistaisivat koko O2 Academyn PA:n ja asentaisivat tilalle täysin uuden Manowar-PA:n, jollaista ei ole koskaan aiemmin nähty tai kuultu – ja niin tottavie tapahtui. D.A.S. Audion toimittama äänentoistokalusta oli parempi kuin mikään muu kuulemani – jokaisella osa-alueella. Äänenvoimakkuus oli äärimmäisen korkea, mutta samalla täysin kristallin kirkas ja äänen puhtaudesta tinkimätön. Mutta ei siinä kaikki: koko keikan ajan tunsin Manowarin soittaman musiikin kehoni jokaisessa osassa. Äänenpaine oli niin voimakas, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa heavy-keikalla, jonka vuoksi sitä on hieman vaikea selittää sellaiselle, joka ei paikalla ollut. Esimerkiksi Motörhead soittaa todella kovaa, kyllä, mutta en ole yhdelläkään monista näkemistäni Motörhead-keikoista tuntenut samanlaista voimaa kehossani, kuin Manowarin soitannalla D.A.S. Audion laitteiston vahvistamana. Se oli jokseenkin käsittämätöntä, miten äänessä voi olla niin paljon voimaa, mutta samalla olla äärimmäisen tarkka, kirkas ja erityisesti puhdas. Vavisuttavasta kokemuksesta voi saada hieman kiinni, jos on joskus ollut isolla keikalla ja asettunut bassokaiuttimen välittömään läheisyyteen – mutta silti jäädään kauas. PA oli mieletön. Koko keikan aikana huomasin vain yhden kohdan, jossa oli hieman ongelmia äänen kanssa: The Powerin alkaessa musiikki oli jotenkin epämääräistä ensimmäisten sekuntien ajan, mutta siihen se jäikin. 

 
Parven kaiteeseen kiinnitetyn kameran kuvamateriaalia, joka oli täysin pilalla äänenpaineen vuoksi 

Lentomatka Manowarin kanssa kohti seuraavaa taistelua 

Seuraavana päivänä lähdimme syömään isolla, monikansallisella porukalla läheiseen ravintolaan, jonka jälkeen minä, suomalaiset sotatoverini Mikko ja Liisa ja romanialaiset Sorin ja Ruxia lähdimme katsastamaan St. Paul’sin katedraalin, jossa The Crown And The Ring äänitettiin 80-luvulla. Sieltä palatessamme päätimme istahtaa vielä hetkeksi kahville ennen matkatavaroiden noukkimista hotellilta ja lentokentälle suuntaamista. Kahvilassa tapasimme Magic Circle Musicilla työskentelevän tuttumme Makis Kyrkosin, jonka seuraan istuimme juttelemaan erinäisistä asioista. Makisilta selvisi, että ”he” olisivat samalla lennolla minun, Mikon ja Liisan kanssa Birminghamista Göteborgiin. Kahvit juotuamme lähdimme kolmisin kohti lentokenttää, jossa istuimme kahvilaan turvatarkastuksen jälkeen odottamaan lentoa. Makisin puheista ei tosiaan ollut selvinnyt meille, että olisiko kiertuehenkilökunta, bändi vai ketkä kaikki samalla lennolla kanssamme, jonka vuoksi olo Birminghamin lentokentällä oli vähintäänkin jännittynyt kaikilla meillä kolmella – saattaisimme lentää Manowarin kanssa. 

Yhtäkkiä Liisa sanoi, että Karl on tuossa – ja niin hän olikin, joskin kahvilan toisella puolella ja sen näköisenä, että ei sopinut puhutella. Samassa Eric ja Donnie kävelivät muutaman metrin päästä meistä, jolloin tervehdimme kohteliaasti ja kiittelimme mahtavasta keikasta. Vaihdoimme muutaman sanan, jonka päätteeksi Eric sanoi huomanneensa Liisan ja Mikon eturivissä, mutta tiedusteli, missä minä olin ollut, koska hän ei ollut nähnyt minua, johon kerroin olleeni Joeyn edessä toisesa rivissä. Tuntui hienolta, kun Eric tiesi minut ja kysyi, missä olin ollut, kun ei ollut nähnyt minua. Näimme Joeyn muutaman kymmenen metrin päässä keskustelemassa kahden ruotsalaisen fanin kanssa ja tutkiskelemassa lentojen aikataulunäyttöä. Samassa tajusin, että vuotta aiemmin teetetyt Manowar Finland -lahjapaidat olivat repussani, ja elämäni tilaisuus oli tullut. Reppuni oli niin täysi, että katsoin paremmaksi hakea viereisestä kioskista muovipussin, jossa kuljetin paitoja sopivaa hetkeä odottaen. 

Joey alkoi lähestyä meitä, jolloin menimme suoraan hänen luokseen. Tervehdimme kädestä puristaen ja olalle taputtaen itse herraa, joka tunnisti minut välittömästi ja tervehti nimeltä. Joey kysyi, mitä minulle kuului, mitä me olimme tykänneet Birminghamin keikasta ja kutsui minua legendaksi ilmoittaen vielä Liisalle ja Mikolle, että ”tämä jätkä on Suomen kuningas.” Minulla ei ollut sanoja kuvaamaan sitä tunnelmaa, jonka Joey sai aikaan. Jatkoimme matkaamme kohti porttia pitkässä käytävässä, jonka haarakohdassa kysyin, että mikäs meidän porttimme olikaan, johon Joey vastasi välittömästi ”57, tätä tietä”. Jatkoimme matkaamme kohti porttia puhua pulputtaen kaikki neljä kuin vanhat hyvät ystävät konsanaan. Tilanne oli absurdi – Joey keskusteli kanssamme kuin paras ystävämme eikä hän ollut meidän yläpuolellamme, vaan tasavertainen keskustelukumppani, joka oli kiinnostunut mielipiteistämme. Portille päästyämme sanoin Joeylle, että minulla olisi lahja Suomen kuolemattomien sotureiden faniyhteisöltä ja tiedustelin, että olisiko sopiva hetki antaa se, johon Joey vastasi: ”Hei, olemme samalla lennolla, voit antaa lahjan laskeuduttuamme.” – juttu siis jatkuisi vielä lennon jälkeenkin, Joey ei ollut saanut tarpeekseen meistä kolmesta matkaajasta. 

Minulla ja Mikolla oli päällä valkoiset Manowarin kaikille ulkomaille keikkaa katsomaan lähteneille lahjoittamat Road Warrior -paidat, mutta Liisa oli pukeutunut toisin, johon Joey tiedusteli syytä. Liisa sanoi, että hänen saamansa paita oli liian iso, eikä siksi ollut pukeutunut siihen, josta Joey innostui. Hän sanoi, että Liisan pitää Göteborgissa mennä myyntikojulle, etsiä Ginny-niminen myyjä ja sanoa, että Joey on käskenyt etsiä hänelle sopivan kokoisen paidan. Jos sopivaa kokoa ei löytyisi, niin Liisa saisi monta kymmentä euroa kustantavan Battle Hymns 2011 -kiertuepaidan tyttömallin – sopivassa koossa, luonnollisesti, ja ilmaiseksi. Jos Ginny ei uskoisi tätä, niin Joey sanoi, että Liisan pitäisi käskeä soittamaan radiopuhelimella ja varmistamaan asia, vaikka se kuulostaisi miten järjettömältä tahansa. Tämän jälkeen Joey meni puhumaan portilla olevan lentoyhtiön työntekijän kanssa, jolloin me kolme vaihdoimme leveitä hymyjä ja kommentteja tilanteen järjettömyydestä – Joey keskusteli kanssamme kuin vanha veli, halusi jatkaa tilannetta lennon jälkeen ja oli välittömästi ongelmasta kuultuaan ratkaissut Liisan paita-asian. Hieman myöhemmin Joeyn luokse oli kerääntynyt muutama Magic Circle Musicin työntekijä, jolloin hän pyysi Liisan lähemmäksi ja esitteli Janinen, joka vastaa monen muun asian ohella myös paitakojusta, ja varmisti Janinelta, että Liisalle löytyisi sopiva ja mieluisa paita. Lopulta Road Warrior -paitoja ei enää ollut jäljellä sopivaa kokoa, ja Liisa sai kiertuepaidan tyttömallin – jolla on nyt luonnollisesti oikein erityinen merkitys ja paljon tunnearvoa, onhan se suoraan Joey DeMaiolta itseltään, joka piti paita-asiaa todella tärkeänä. 

Nousimme koneeseen, jossa Manowar ja kiertuehenkilökunta asettautui etuosaan. En ole varma, oliko etuosassa business-luokka, mutta siellä bändi kuitenkin istui; minkäänlaisia väliverhoja tai muuta esimerkiksi minun istumapaikastani poikkeavaa ei ollut. Kone lähti lopulta 40 minuuttia myöhässä, koska Manowarin laukkujen lastaaminen jopa koneen matkustamoon kesti todella kauan. Heti nousun jälkeen ja turvavyövalon sammuttua Joey lähti paikaltaan ja meni koneen etuosaan, jossa lentoemäntä peitti näkyvyyden verholla. Yhtäkkiä Joeyn ääni alkoi kuulua matkustamon kaiuttimista – tilanne oli järjetön. Ihmiset olivat kummissaan, ja ne, jotka tiesivät kuka puhui, eivät voineet pidättellä nauruaan ja vaihtoivat hilpeitä katseita. Joey pahoitteli lennon myöhästymistä ja kertoi sen johtuneen lennolla olevasta rokkibändi Manowarista ja heidän matkatavaroistaan. Joey kehui Ruotsin kauniita naisia ja Göteborgin hienoa kaupunkia ja kertoi, missä keikka olisi ja milloin. Joey mainitsi myös ylistävästi ruotsalaisten löytäneen maailman tuhat vuotta sitten. Joey puhui muutaman minuutin ajan, josta osa meni ohi korvien lentokoneen kovan melun ja kaiuttimien epämääräisen pätkimisen vuoksi. Joeyn lopetettua puheensa hän palasi paikalleen naamallaan todella leveä hymy, jota hänellä ei usein näe. Tilanne oli aivan hullunkurinen: Joey DeMaio pitää puheen aivan tavallisella matkustajalennolla. Siis mitä ihmettä? Myöhemmin ääniteknikko Jeff Hairilta selvisi, että Joey on tehnyt temppujaan ennenkin: kerran Manowarin lentäessä Bulgariaan Joey sai idean, että hän haluaisi olla mukana koneen laskeutumisessa lentäjien kanssa. Tilanne johti lopulta siihen, että koneen laskeutuessa Joey oli lentäjien kanssa koneen ohjaamossa ja hoiti jarrutuksen koneen renkaiden osuessa maanpintaan. 

Lennon aikana Jeff Hair kävi juttelemassa Mikon kanssa niitä näitä, jonka lisäksi hän – vaikka mielettömältä kuulostaakin – kysyi, missä Manowar soittaa Ruotsin jälkeen. Voi luoja. Koneen laskeuduttua matkustajat pakkautuivat pieneen bussiin, jolla ajettiin muutaman minuutin matka lentokentän portille. Joey tuli viimeisenä bussiin. Manowarin tavallisia matkatavaralaukkuja oli parisenkymmentä. Makis piti käsissään toista Joeyn bassoista ja sanoi niiden matkustaneen koneen ohjaamossa lentäjien kanssa – tästä järjestelystä vastasi luonnollisesti Joey. Samalla Makis väänsi vitsin siitä, että kitaroiden oli syytäkin olla turvassa, sillä hänen käsissään pitelemä yksilö oli 50 000 dollarin arvoinen. 

Lentokentällä me kolme menimme ensimmäisten joukossa passintarkastuksesta ja jäimme odottamaan Joeya muun bändin, kiertuehenkilökunnan ja muiden matkustajien kävellessä ohitsemme kohti matkalaukkujen lunastushihnaa. Ericin tullessa kohdallemme kiittelimme häntä vielä keikasta ja kehuimme settilistaa loistavaksi, johon Eric vastasi nauravan iloinen ilme kasvoillaan ja innostuneena kuin pieni poikalapsi uuden pikkuauton saatuaan, että he aikovat vaihtaa sitä Ruotsissa. Eric myös sanoi nauraen, että hän ei itse vaikuta settilistaan mitenkään, vaan tulee vain lavalle ja näkee sen keikan alettua ja toimii sen mukaisesti. Joeyn tullessa luoksemme jatkoimme jutustelua kävellen, jolloin Joey vielä varmisti meiltä, että olemmehan menossa oikeaan suuntaan. Liukuovien kohdalla Joey sanoi Liisalle, että mene sinä ensin, päästi sitten minut ja Mikon ja tuli itse viimeisenä. Liukuportaissa Mikko kiitti Joeya hienosta ja hauskasta puheesta lentokoneessa, johon Joey vastasi hymyillen: ”Kiitos, veli. Kun matkustaa niin paljon kuin me, on syytä pitää matkustaessa hieman hauskaakin.” 

Jatkoimme matkaamme laukkujen lunastukseen Joeyn kanssa, jossa Joey innostui puhumaan Manowarin tulevaisuudesta. Joey sanoi, että Manowar aikoo elvyttää 2000-luvun alun WWWW:n eli World Wide Web Warriorsin (johon kuului mm. virallisia fanisivustoja eri maille ja Internet-toimintaa) ja opiskella Facebookia ja sosiaalista mediaa, koska Internet on todella tärkeä asia nykypäivän maailmassa. Joey ilmoitti myös käsillään huitoen ja asiasta todella innoissaan, että heidän on tarkoitus järjestää kokoontuminen jossain ”keskellä”, jonne ihmisten on helppo matkustaa. Kokoontumiseen kutsuttaisiin Joeyn mukaan jokaisesta maasta tärkeitä ja erityisiä ihmisiä – ”kuten sinä, sinä ja sinä” osoittaen minua, Mikkoa ja Liisaa -, jotka yhdessä miettisivät, mikä olisi parasta Manowarille tulevaisuudessa ja jakaisivat ideoita levyistä, kiertueista ja kaikesta Manowariin liittyvästä, jonka pohjalta oikeat suunnitelmat tehtäisiin. Internet-toiminnan lisäksi Joey ilmoitti Manowarin järjestävän erilaisia erityisiä ”tilaisuuksia” eri maissa vain valituille, tärkeille henkilöille ja oikeille faneille. Lopuksi Joey ilmoitti vielä omalla mahtipontisella tyylillään, että Manowarin on nyt tarkoitus ottaa uusi askel ja hallita koko maailmaa. 

Joeyn puheiden jälkeen kysyin, että olisiko sopiva hetki antaa Suomen faniyhteisön lahja, josta Joey innostui ja pyysi minua tekemään niin: kaivoin yhden neljästä paidasta muovikassista ja sanoin paitojen olevan erityinen kunnianosoitus suomalaisten Manowar-fanien yhteisöltä. Näytin ensin t-paidan etupuolen kuvaa, jota Joey kehui hymyillen ja innoissaan, jonka jälkeen vielä sanoin, että haluamme myös muistuttaa Manowaria Suomesta ja keikkoja odottavista faneista, jotka vastaavat aina kutsuun (vrt. takapuolen teksti ”Finland answers the call”); tämän sanoessani käänsin takapuolen kuvan näkyviin, josta Joey innostui kehumaan entistä enemmän. Joey otti kaikki neljä lahjapaitaa vastaan ja lupasi toimittaa kaikille jäsenille omansa. Monien kiitosten jälkeen puristimme vielä kerran kättä ja halasimme, jonka jälkeen minä, Mikko ja Liisa jätimme Joeyn, muun bändin ja henkilökunnan rauhaan ja poistuimme ensimmäisellä silmiin osuneella taksilla kohti Göteborgin keskustaa. Taksimatka meni naureskellen ja koko tapausta kaikessa käsittämättömyydessään kummastellen ja ihmetellen. Olo oli mahtava. 

Here Once Again There’s A Battle To Fight – kaksi keikkaa Ruotsissa 

Seuraavana päivänä, eli tiistaina, tapasin Mikon ja Liisan puolen päivän aikaan, jolloin kävimme lunastamassa keikkalippumme lippupalvelun pisteessä, joka sijaitsi Valhallagatanilla(!). Tämän jälkeen tapasimme pohjois-irlantilaisen pariskunnan Samin ja Jenin, ja jatkoimme yhdessä vahvistautumaan Hard Rock Cafeeseen illan taistelua varten. Syötyämme suuntasimme noin kello kahden aikaan keikkapaikka Trädgår’nin eteen jonottamaan. Jonottelimme kaiken päivää ja tapasimme paljon tuttuja monista eri maista ja kiertuehenkilökuntaa heidän pitäessään tupakkataukoja ja pyöriessään siellä täällä. Minä, Mikko ja Liisa pääsimme aivan eturivin keskelle, josta katsoimme koko keikan. 

Eturivistä keikan näkeminen ja etenkin kokeminen oli hienoa ja tunnelma oli todella hyvä. Trädgår’n oli pieni, vain 1 100 katsojan paikka, jonka eturivi ja lava olivat todella lähekkäin. Lava oli myös todella matalalla, jonka vuoksi välillä tuntui, kuin Manowar olisi soittanut omassa olohuoneessa tilanteen ollessa niin taianomainen ja kaiken tapahtuessa niin lähellä, käsinkosketeltavalla etäisyydellä ja suoraan silmien edessä. Erityisen hienoa oli myös bändiltä saamamme huomio; Joey osoitti minua monta kertaa nyrkillään ja nyökkäili katsoen suoraan silmiini, ja Eric osoitti sormillaan, hymyili ja katsoi silmiin lukuisia kertoja. Eric myös teki pienen tempun Heart of Steelin aikana: laulaessamme nyrkit suorina Eric kumartui lavalta meitä kohti ja laittoi nyrkkinsä Liisan nyrkkiä vasten. Tästä kun olisi kuva! Liisa sai keikan lopussa Joeylta basson kielen. Tiistain keikka oli tunnelmaltaan hieman tavallisesta poikkeava, koska bändi tuntui olevan todella humoristisella päällä ja nauttivan tavallista enemmän. Heti ensimmäisen kappaleen lopussa Ericiä nauratti niin paljon, että hän ei pystynyt laulamaan Manowarin viimeisiä sanoja ollenkaan. Myös esimerkiksi Battle Hymnin aikana tapahtui: juuri ennen hiljaista väliosuutta Joey halusi tietää, että oliko eturivissä ollut neito homoseksuaali. Joey ja Eric ihmettelivät tätä ja puhuivat hetken aikaa lavan reunalla naureskellen, jonka jälkeen kappale jatkui. On kuitenkin huomioitava, että Eric veti mielettömän kauniin väliosan ammattilaisen tarkkuudella ilman pienintäkään hassuttelua, ja kappale jatkui loppuun teräksen varmalla kädellä soitettuna välikohtauksen jäädessä taakse. Keikka jatkui Birminghamissa kuullun settilistan mukaisesti lukuun ottamatta Metal Warriorsia, Fighting the Worldiä ja Call To Armsia, jotka tippuivat pois. 

 
Ericin naurusta ei tahdo tulla loppua 

Manowarin Facebook-kuva yleisöstä; vasemmalta oikealle: Sorin, Ruxia, Mikko, Liisa ja minä 

Keikan jälkeen jatkoimme suomalais-pohjois-irlantilaisella porukallamme kiertuehenkilökunnan hotellille, jossa istuimme muutaman tunnin heidän kanssaan syöden nachoja, juoden olutta ja keskustellen monista asioista maan ja taivaan välillä. Jeff Lafler myös kertoi meille, miksi Ericiä nauratti keikan aloituskappaleen aikana niin paljon: Eric oli halunnut aamupalaksi paahtoleipää, mutta tarjoilija oli sanonut, ettei sitä ole saatavilla, josta Eric ei liiemmin innostunut. Hieman myöhemmin Eric oli nähnyt punaista silmissään huomatessaan Joeyn pistelevän paahtoleipiä poskeensa, jonka jälkeen hän oli käynyt ilmaisemassa mielipiteensä tarjoilijalle. Tilanteen innoittamana Jeff oli tehnyt tempun ja laittanut Ericin keikkasettilistan päälle muutaman paahtoleivän, jotka nähtyään Manowarin loppupuolella Eric alkoi nauraa niin, ettei loppua näkynyt ja kappale meni siltä osin plörinäksi. Paikalla oli myös itse John Dawk Stillwell – insinöörinero, joka vastaa muun muassa Joeyn bassokitaroista ja Manowarin backlinesta. Dawk tarinoi monista asioista, osoitti kiinnostuksensa muun muassa Titaniciin ja sen uppoamisen syihin insinöörin kannalta ja kertoi myös soittavansa haitaria ja olevansa todella innostunut siitä soittimena. Mikko tiedusteli Dawkilta hänen mahdollisesta elämänkerrastaan, johon Dawk sanoi, ettei hänellä ole tällä hetkellä aikaa työstää sitä: hän työskentelee juuri Marshallin vahvistimien insinööritason käsikirjojen parissa, josta Dawk sanoi, että hän on viimeinen elossa oleva ihminen niistä kahdestakymmenestä, joilla on tarvittavat tiedot, jonka vuoksi ne on nyt saatava talteen. 

Vietin keskiviikon omissa oloissani muiden matkakumppanien lähdettyä kotimatkalle. Olin niin väsynyt, että otin useamman tunnin päiväunet ja menin keikkapaikalle vasta hieman seitsemän jälkeen, jolloin oli alle tunti keikan alkamiseen. Ajattelin katsoa keikan kauempaa ja pysytellä rauhallisemmalla taka-alalla ilman tungosta, painetta ja tönimistä. Keikan alettua en kuitenkaan nähnyt mitään, koska lava oli niin matalalla ja edessäni oli hurmoksinen hyppiminen ja kohellus. Siirryin Joeyn puolelle todella reunaan, jossa eturivi kaartui jo yleisöä kohti seinän läheisyydessä. Katselin keikan sieltä nähden hyvin ja nauttien koko sydämelläni musiikista ja tunnelmasta – ilman pienintäkään tönimistä tai eturivin painetta. 

Ruotsin toinen keikka oli taas erilainen kuin ensimmäinen, sillä Eric ja Joey eivät hassutelleet vaan keskittyivät vain ja ainoastaan olennaiseen – parhaan heavy metallin tarjoamiseen hurraavalle soturijoukolle. Settilista muuttui hieman Blood of My Enemiesin, Thorin, Fighting the Worldin, Hand of Doomin ja King of Kingsin korvatessa Kill With Powerin, Call To Armsin ja House of Deathin. Keikka oli siis hieman pidempi ja bändi soitti ainakin minun mielestäni paremmin. Blood of My Enemies ja Thor olivat aivan mahtavia kokemuksia kumpainenkin; molemmat ovat yksiä suurimmista Manowar-suosikeistani, joihin en kyllästy koskaan ja joiden kuuleminen tuntuu aina todella hienolta. Thorissa Donnien omintakeinen ja pieniä muutoksia alkuperäisiin kappaleisiin tekevä soittotyyli korostui erityisesti – eikä mitenkään negatiivisesti, vaan todella hienolla tavalla, joka osoittaa Donnien lahjakkuuden ja suoranaisen mahtavuuden rumpalina. Vaikka moni pitää Thoria yhtenä edesmenneen Scott Columbuksen ehkä jopa nimikkokappaleista, niin Manowarin liveveto Donnien kanssa oli aivan järisyttävä kokemus ja ihokarvat pystyyn nostattava. Se oli jotain todella upeaa. En löytänyt YouTubesta videota juuri tältä keikalta, mutta suosittelen katsomaan Kreikan kolmannen illan vedon Thorista. King of Kingsin bändi aloitti jollain kummallisella tavalla, jota en ollut aiemmin kuullut, eikä väliosuutta kuultu, vaan kappale tykitettiin läpi hirveällä voimalla. Tämä toki antoi vain lisää pontta keikan loppupään raivolle. Sons of Odinin alussa Joeylla ja Ericillä oli tavanomainen hiljaa soittaminen, hiivintä ja rymistys -leikki, josta Eric innostui aivan erityisesti ja sanoi yleisölle, että Joey yrittää soittaa niin hiljaa kuin vain ikinä pystyy ja pyysi yleisöä hiljenemään hetkeksi. Koko keikan kovin melu ja helvetillinen pauke oli ennen Hail and Killin viimeistä säkeistöä, jossa rummut hakkaavat ja yleisö tervehtii kuorossa. Donnien iskut kuuluivat todella, todella kovalla. Tälläkin keikalla Joey ja Eric huomasivat minut heti keikan alkupuolella ja osoittivat sen monin elein useassa eri kohdassa. Hauskin oli, kun Death Tonen aikana Eric huomasi minut, katsoi silmiini ja lauloi säkeistön loppuun, jonka jälkeen hän laski mikrofonin aivan naurussa ja elehti käsillään kysymyksen, miksen ollut eturivin keskellä. Joey ja Joeyn nyrkki ojossa -asento suoraan minua kohden tapahtui myös monta kertaa. Keikka oli mahtava – jokaiselta kantilta katsottuna. 

 
Battle Hymnin soolo-osuus 

Yksi jokaisen Manowar-keikan hienoimmista hetkistä 

Keikan jälkeen jäin keskustelemaan Jeff Hairin kanssa Trädgår’nin keikkasalin ovien sulkeuduttua, jolta selvisi moneen kertaan keikan aikana ylitetyt äänenvoimakkuussäädökset ja monia muita teknisiä asioita Manowarin keikkojen äänipuolesta. Ruotsissa Manowar käytti Trädgår’nin omaa PA:ta, jota täydentämään oli rahdattu lisää paikallista kalustoa. D.A.S. Audion laitteet jatkoivat Englannista rekoilla kohti Portugalia, koska tiukka aikataulu teki niiden kuljettamisen Ruotsiin mahdottomaksi. Molemmilla keikoilla Ruotsissa oli kuitenkin hyvät soundit ja korkea äänenvoimakkuus, joskin se oli kuitenkin kaukana Birminghamissa koetusta teräksen riemuvoitosta. 

Torstaina lensin Göteborgista Riian kautta Helsinkiin ja jatkoin matkaani bussilla Tampereelle. 

Loppusanat 

Olen nyt nähnyt Manowarin yhteensä 13 kertaa, joista yksi keikka on ollut Suomessa ja kaksitoista muuta kuudessa eri maassa ympäri ämpäri Eurooppaa. Näiden kolmen Battle Hymns 2011 -kiertueen keikan jälkeen minun on yksinkertaisesti todettava, että Manowar on aivan järisyttävässä livekunnossa – parhaassa, jonka minä olen nähnyt. Soitanta toimii yhteen mallikkaasti ja bändi kuulostaa todella hyvältä. Erityinen maininta on kuitenkin annettava Ericille, jonka ääni on mieletön. En voi ymmärtää, miten herra kultakurkku jaksaa vieläkin vetää samalla tavalla kuin vuosia sitten ja vieläpä yli kahden tunnin mittaisia keikkoja. Eikä pelkästään ”kuin vuosia sitten”, vaan monasti jopa paremmin. Battle Hymns -kiertueella oli myös todella hienoa juuri se Battle Hymns, joka oli mukavan erilainen tapa koota settilistaa. Alussa kuultiin debyyttialbumi, joka vieläpä päättyi yhteen Manowarin mahtavimmista kappaleista. Battle Hymn tavallaan jakoi setin kahteen osaan, jossa oli omat huippuhetkensä ja erilaiset tunnelmat. Viiden päivän aikana näkemäni kolme keikkaa, tapaamani ihmiset ja suoraan sanoen kaikki matkalla tapahtuneet asiat olivat mahtavia – matka oli ikimuistoinen. 

Suuret kiitokset matkakumppaneilleni Mikolle ja Liisalle, kaikille tapaamilleni metalliveljille ja -siskoille unohtamatta Manowaria ja koko kiertuehenkilökuntaa. Tämä kaikki oli jotain todella upeaa! 

Seuraavaa kiertuetta innolla odotellen, 
Tampereella 10. huhtikuuta 2011, 
Pietari Heino