Kulttuuritalo 94 – Kivaa korvia säästämättä
Kulttuuritalo ’94 – Kivaa korvia säästämättä
Kulttuuritalo, Helsinki, Suomi 12.02.1994
Nyt matkataan ajassa niin paljon taaksepäin, että heti kärkeen on pakko tunnustaa, etteivät kaikki muistikuvat ole enää terävimmillään. On tätä reissua kuitenkin puitu vuosien varrella niin paljon, että lienee rehellisempää sanoa seuraavan olevan sekoitus omaa kokemusta ja reilun kymmenen ystävän kollektiivista muisteloa.
Lauantaiaamu oli purevan kylmä jo Tampereella, mistä me kaksitoista (tai ainakin 11-13 kun en tarkkaan muista) nuorta pitkätukkaa lähdimme pyhiinvaellusmatkalle kohti Helsinkiä. Junamatkalla sitten toppatakit vaihdettiin kelistä huolimatta pääasiassa farkkurotseihin, jotka oli vuorattu selkälipuin ja hihamerkein (omani on nähtävillä Tampereen työväen teatterin vuonna 85 -näytelmässä. Tosin Triumph of Steel selkälippu on vaihdettu näytelmään sopivammaksi…).
Helsingin rautatieasemalla oli tuohon aikaan joku levykauppa, josta ostettiin vielä puuttuvia Manowarin levyjä (ajat ovat todella muuttuneet. Tuolloin Into Glory Ridea ja Hail to Englandia sai cd:nä vain tuplamuodossa) ja taisi jonkun kaverin matkaan lähteä Doron kasettikin.
Rautatieasemalta tie vei taksikyydein Helsingin Kalliossa sijaitsevaan Olympia-hotelliin. Hotellilla aloitettiin perinteinen nestetankkaus keskikaljalla ja kaikenmaailman likööreillä, viineillä ja muulla mitä oli saatavilla, kun kellään ei ollut 20 ikävuotta täytettynä.
Jossain kohtaa juotavaa piti hakea lisää ja suuntasimme johonkin lähikauppaan siinä nurkilla. Ainoa herrasmies, jolla oli ikää kaljan ostoon oli vaan jo siinä kunnossa, että ui sammakkoa hernemaissi-paprikoiden seassa etsiessään makkaraa… Lopulta gepardia kuitenkin saatiin lisää ja oli aika lähteä kohti myyttistä kulttuuritaloa, paikkaa jossa Manowar oli lyönyt miekat lattiaan pystyyn jo 80-luvulla.
Vajaat pari tuntia ennen keikkaa Kultsan eteen oli kertynyt jo muutama sata innokasta veljeä ja siskoa ja siinä sitten viriteltiin porukassa yhteislaulut pystyyn. Oli siinä 17-kesäisellä kokemattomalla pojanjolpilla tunnelma katossa, kun sai loilottaa Hail and Killiä ja Blackwind, fire and steelia samanhenkisten kanssa oikein urakalla! Pakkanen oli kivunnut jotakuinkin -10 ja -20 välimaastoon, mutta se ei tunnelmaa latistanut.
Kun ovet lopulta aukesivat oli edessä väistämätön reissun antikliimaksi. Kultsalta ei saanut juotavaa (jonka saantia jälkikäteen olisivat ehkä haitanneet niukat käteisvarat ja ikä) ja tunnetusti Manowar ottaa aikansa ennen showta. Seuraava vajaa tunti menikin muiden fanien kanssa sosialisoidessa. Tästä ajasta käteen tarttui konkreettisena(tai no velipojalle oikeasti) nyt jo unohtuneen kasettiswapparin(ihminen, joka diilasi musiikkia kaseteilla postin välityksellä. Nuoriso huom.) yhteystiedot, jota kautta myöhemmin saimme todellisia aarteita haltuumme lähinnä bootleg-livejen muodossa.
Ja sitten… Taivaan portit aukesivat (tai ainakin Kulttuuritalon salin ovet). Pilkkopimeässä salissa soi itämainen taistelumusiikki loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes joku hyvän ystäväni sanoin ”veivasi isolla kammella volumea ylös”. Orson Wellesin tuttu avaus ”Ladies and gentleman. From the United States of America, where all hail, Manowar” iski tärykalvot lukkoon ja avausraita ”Manowar” meni kokolailla ohi korvaparkojen koittaessa saada massiivisesta äänivyörystä selvää.
Sivuhuomautuksena todettakoot, että metallilegenda Klaus Fleming ilmoitti tuonaikaisessa hittiohjelmassaan Metalliliitto mitanneensa konsertissa desibelilukuja väliltä 120-130db. Omakohtaisena kokemuksena muistan elävästi, että kun nappasi kaverin korvalehden miltei suuhunsa ja karjui täysillä, niin toinen kääntyi ja huulilta pystyi lukemaan, että ”MITÄ?!”.
Seuraava selkeä muistikuva keikalta on aivan fantastinen Spirit horse of cherokee. Lähelle eturiviä rimpuillut karkeasti perunasäkin painoinen soturinalku (eli minä) sai huomata, että bassoissa on potkua. Ja melkein kirjaimellisesti niin. Valtava bassoelementti lavan oikeassa reunassa potki siihen malliin, että kylkiluissa tärisi.
Puolitoistatuntinen keikka meni aivan silkassa ekstaasissa läpi ja ääni huudettiin käheäksi viimeistään Hail and Killin kertosäkeen tahdissa. Keikan jälkeen olo oli aivan kuin olisi käynyt Valhallassa ja palannut sieltä takaisin.
Korvat ulvoivat villisti seuraavan viikon ja aamulla olo oli luonnollisesti hieman hapokas. Olin kuitenkin saanut jakaa jotain ainutlaatuista ystävieni kanssa. Manowar, sisätiloissa, silloin kun sai vielä soittaa oikeasti kovaa. Tajunnanräjäyttävän kovaa shittiä. Oikeasti.
Metalliveljenne, Mika Suonsyrjä