Keikalla Joey DeMaion vieraana – Offenbach, Saksa 2010

Kesän 2009 Death to Infidels -kiertueen jälkeen Manowar vihjaili eri kanavien kautta seuraavan vuoden tulevasta kiertueesta. Ensimmäinen vihje taisi olla kiertueen loputtua julkaistulla kiitos-videolla, jonka lopussa Karl Logan täräytti ”See you on tour next year”. Vähitellen virallisen House of Death -foorumin ja lukuisten Facebook ja Twitter-päivitysten jälkeen tiputettiin pommi Manowarin viralliselle nettisivulle. Maailmankiertue oli varma. Uutisen mukaan tiedossa olisi paluu 90-luvun lopun suurien Hell On Wheels ja Hell On Stage -kiertueiden kaavoihin: monia keikkoja monissa maissa, ei ainoastaan jättimäisiä festivaaliesiintymisiä. 

Lopulta syksyllä ensimmäiset keikkapäivät julkaistiin – luonnollisesti Saksaan, jossa Manowar on keikkaillut eniten suunnattoman suosionsa tähden. Lopulta kun kaikki kymmenkunta keikkaa oli julkistettu, alkoi keikkamatkan suunnittelu. Selvää oli, että keikalle on lähdettävä uskollisena todellisen metallin puolustajana. Matkaseuraksi varmistui yhden puhelun perusteella luonnollisesti Manowar-veljeni Timoteus toinen (Manowar Finland -foorumin Taq) ja hieman myöhemmin hänen mielitiettynsä Anu Ducka. 

Matkanjohtajan ja yleisen koordinoijan roolissa selvitin keikkapaikkojen sijainnit, junayhteydet, läheiset hotellit, lentokentät ja sopivat viikonpäivät, jotka sitten lähetin tekstitiedostona Timoteuksen tutkittavaksi. Jätimme asian hetkeksi hautumaan Offenbachin keikka mielessä. 

Call To Arms – Puhelu muuan basistilta 

Maanantaina 23. marraskuuta tapahtui kuitenkn jotain odottamatonta. Manowar näet lanseerasi uuden Metal On Demand -palvelun (www.metalondemand.com), josta soturit voivat ostaa rakkaat Manowar-DVD:t digitaalisessa muodossa, halvalla hinnalla ja välittömällä latausmahdollisuudella omalle tietokoneelleen. Uuden palvelun ensimmäinen tuote oli tuolloin vielä julkaisematon Hell On Earth V -DVD. Kyseisen tuotoksen mainosvideoiden pohjalta olin saanut vihiä, että videolla saattaisi olla taltioituna jotain minua henkilökohtaisesti koskettavaa ja heti tilaisuuden tullen panin ostaen uuden DVD:n. 

Hetki ostosuorituksen jälkeen puhelimeni soi. Linjan toisessa päässä tuttu ääni kysyi edelleen varsin huonolla suomenkielen ääntämystaidolla, että onko Pietari Heino puhelimessa. Ilohan siitä syntyi, olin nimittäin juuri aloittanut puhelinkeskustelun itsensä Joey DeMaion kanssa. Puhua pälpätimme mestarin kanssa reippaan kymmenen minuuttia. Keskustelimme mm. uudesta levystä, tulevista keikoista, Magic Circle Festivaleista ja Asgard Sagasta. Joey muisti minut kaksi vuotta aiemmin puhutusta puhelustamme ja parista tapaamisestamme keikkojen yhteydessä. Lopulta oli aika lopettaa. Joey kysyi, että olenko tulossa tammikuussa todistamaan äänivallin murtumisen tavoittelua Saksanmaalla tai mahdolisesti kesän festivaaleilla. Kerroin, että kolmen hengen ryhmämme on jo luonnollisesti hankkinut liput neljännelle Magic Sirkkelille ja että tammikuun koitos Offenbachissa on miltei varma minun ja Timoteuksen osalta, kuten myös lähtö Ukrainaan syyskuussa. Sekunnin tuhannesosaa myöhemmin Joeyn ääni vakavistui ja hän kysyi, jotta olenko jo hankkinut liput. En ollut, johon Joey kiirehti ilmoittamaan, että älä ostakaan – Joey halusi minun olevan hänen vieraansa keikoilla. Varmistin vielä, että kai Manowar-veljeni pääsee nauttimaan kanssani, johon Joey vastasi myöntävästi. Tästähän se ilo syntyi ja asian perinpohjaisen varmistelun ja yhteystietojen vaihtamisen jälkeen lopetimme puhelun. Jumalauta. Jännäkakka miltei turahti housuun tajutessani kaiken tapahtuneen. Ilmoitin asian Timoteukselle ja vielä entistäkin armottomampi odotus alkoi. 

Yhteyttä pidin Magic Circle Musicin palkkalistoilla oleviin Makis Kyrkokseen ja Janine Kloiberiin, joidenka kautta selvisi, että minun ja Timoteuksen nimet ovat lisätty vieraslistalle – meidän tulisi noutaa lippumme keikkapaikalta kuvallista henkilöllisyystodistusta näyttäen. Lopulta alle viikko ennen keikkaa Manowarin kiertuemanageri Norman Graeter otti minuun yhteyttä ja ilmoitti, että tapaisimme bändin lauantaina ennen keikkaa. Mahtavaa! 

To Valhalla, Odin’s Waiting For Us! – Matkaan 

 
Ekat kaljat Pirkkalan lentokentällä 

Lopulta reissu pyörähti käyntiin perjantaina, päivää ennen keikkaa. Lensimme Ryanairilla Tampereelta Frankfurt Hahniin, josta jatkoimme matkaa bussilla oikeaan Frankfurttiin, noin 100 kilometriä itään. Kaupasta tarttui mukaan sopiva määrä alkoholipitoisia juomia, paikansimme hotellin ja aloitimme keikan odotuksen kuuntelemalla muuan New Yorkin auburnilaista bändiä. Ilta jatkui paikalliseen perhepidettyyn tikanheittokapakkaan. Parin tunnin istumisen jälkeen rohkaistuin, köhäisin kurkkuani ja esitin asiani varsin omalaatuisella saksankielelläni baarimikolle. Hän suostui. Minuuttia myöhemmin kapakan kaiuttimista alkoi soida YouTuben välityksellä Brothers of Metallin vuoden ’86 demoversio ja se oli menoa sitten. 

Lauantai, keikkapäivä. Heräilimme varsin rauhalliseen tahtiin puoliltapäivin. Itse olin reipas ja läksin maksamaan hotellihuoneemme ja hakemaan erinäisiä juomia koko seurueellemme. Varsin krapulainen Timoteus toinen tilasi oluen ja limonaadin. Rouva Ducka otti myös saman setin. 

Sign of the Stadthalle is our guide! – Kohti taistoa passit kaulassa 

 
Keikkahallilla 

Iltapäivällä otimme taksin Timoteuksen kanssa kohti keikkahallia Anun jäädessä kuluttamaan aikaa. Anun lähtö ei siis ollut ollut tiedossani Joeyn puhelun aikaan, joten hän oli liikenteessä tavallisella lipulla. Keikkahallin pihassa havaitsimme vajaan parikymmentä soturia odottamassa pääsyä sisään. Keikalle oli myynnissä tavallisten 60 euron hintaisten lippujen lisäksi myös rajoitettu erä 150 euron arvoisia Ultimate Fan Pass -lippuja, joidenka etuuksiin kuului mm. aikaisempi pääsy keikkahalliin sisälle, soundcheckin todistaminen, Manowarin kaluston esittelykiertue ja keikan seuraaminen lavan välittömästä läheisyydestä, eturivin edestä. Keikkahallin ovella näin kaksi tuttua henkilöä Manowarin kiertuehenkilökunnasta, joille esitin asiani. Hetkeä myöhemmin Ultimate Fan Pass -touhuista vastaava Petra kiikutti kahta passia lippuineen päivineen, jotka sitten Timoteuksen kanssa otimme onnemme kukkuloilla vastaan. 

Ultimate Fan Pass -tilaisuus alkoi noin kello neljä, jolloinka reipas kahdenkymmenen henkilön porukka päästettiin sisään. Turvallisuuskäytäntöjen kertaamisen jälkeen kaikki soturit saivat suun kosteaksi; valittavana oli muutamia oluita ja limsoja, jotka sisältyivät kalliin lipun hintaan. Juomien korkkauksen jälkeen Petra johdatti porukan front of house -ääniteknikko Jeff Hairin luokse, joka aloitti Manowarin kalustokiertueen tarinoimalla äänilaitteistosta ja sen käytöstä. Teknisten selitysten jälkeen Jeff näytti muutamat temput Ericin mikrofonilla ja pyysi Joeyn bassoteknikko Manoel Arrudan kurittamaan bassoa näytiksi äänilaitteiston voimasta. Ja sitä voimaa löytyi; kun Jeff kytki ala-, keski- ja ylä-äänet päälle alkoi lattia täristä ja äänivallin murtuminen oli lähellä (joskin yleensä kyseinen termi mielletään kovalla vauhdilla liikkumiseen). Joeyn basson soundi oli kristallin kirkas, mutta samalla aivan käsittämättömän voimakas. Vaikka paikka oli suhteellisen pieni ja PA vihainen kurimus, oltiin silti aika monen pykälän päässä kesän 2008 Magic Circle Festivalin kaluston läpi tykitetystä Call To Armsista. Se oli menoa se. Äänilaitteiston esittelyn jälkeen Jeff antoi puheenvuoron valomiehelle, joka kertoi oman osuutensa. Tämän jälkeen UFP-porukka siirtyi lavan taakse, jossa Manoel esitteli Joeyn kaikki neljä bassoa ja kertoi niiden toiminnasta tuhdin tietopaketin. Manoelin jälkeen vuorossa olivat Paul Junior, Donnien rumputeknikko, ja Karlin kitarateknikko, jotka kumpainenkin kertoivat keskeisimmät asiat holhokkiensa soittimista. Myös Manowarin kaiuttimet esiteltiin. 

Esittelykierroksen jälkeen bändi tupsahti lavalle ja oli valmis aloittamaan soundcheckin. Joey sanoi muutaman sanan ja pyysi faneja toivomaan jotain kappaleita. Ruotsalainen fani pyysi Fatheria esitettäväksi äidinkielellään, mutta Eric kieltäytyi vastaten, ettei taida osata kappaletta edes englanniksi. Itse huusin Kingdom Come neljään kertaan kovalla äänellä. Joey jätti toiveeni huomiotta, mutta neljännellä kerralla Eric alkoi nauraa huudolleni kommentoiden sitä mikkiin, jolloin Joey ilmoitti, ettei kappale kuulu tämän kiertueen settilistaan. Ilokseni Joey jatkoi puhettaan osoittamalla minua ja sanomalla mikrofoniin muistavansa minut, puhelinkeskustelumme ja Metal On Demand -ostokseni. Soundcheckissä Manowar soitti lopulta The Sons of Odinin ja Hand of Doomin. Kappaleet menivät nappiin ilman ongelmia, joskin Eric säästeli ääntään ja otti rauhallisemmin. Kappaleiden jälkeen bändi poistui backstagelle. UFP-tilaisuus oli ohi, joskin ovet avautuisivat yleisölle vasta tunnin kuluttua. 

Tässä vaiheessa etsimme Timoteuksen kanssa Petran, joka ohjasi meidät kiertuemanageri Norman Graeterin luokse. Muutaman sanan vaihdettuamme Norman lähti johdattamaan meitä lavan takapuolella oleviin tiloihin. Norman vinkkasi mukaansa ranskalaisen pariskunnan. Sokkelossa muutaman minuutin tallustamisen jälkeen Norman jätti meidät isoon, ilmeisesti lehdistölle tarkoitettuun tilaan. Sitten menikin 50 minuuttia käytännössä täydellisessä epätietoisuudessa odotellen. Paikalle tuli muutama muukin soturi, joskin vain harvat ja tarkoin valitut – bändin tapaaminen kun ei kuulunut UFP-lippuihin. Lopulta ovi kävi ja koko bändi tuli sisään huoneeseen. Seuraavat viisitoista minuuttia kuluivat jokaisen bändin jäsenen käydessä läpi kaikki huoneessa olleet todellisen metallin puolustajat ja vaihtaen muutaman sanan jokaisen kanssa. Tässä kohtaa Joey tarjosi varsin omakätisesti minulle ja Timoteukselle oluet. Metal! Sitten yhtäkkiä koko bändi lähti huoneesta pois ja jäimme uudestaan epätietoisuuteen tapahtuvasta. Reipasta kymmentä minuuttia myöhemmin joku nuorempi nainen kiertuehenkilökunnasta tuli huoneeseen ja sanoi vievänsä minut ja Timoteuksen pois. Ihmetys valtasi meidät, mutta tottelimme luonnollisesti. Lähdettyämme huoneesta huomasimme tilaisuuden olevan ohi ja keikkahallin ulko-ovien olevan jo avoinna. 

 
Joey DeMaio tarjosi kaljat 

”The only bomb here is MANOWAR!!!” – Pommiuhka keikkahallissa 

Seuraavaksi oli vuorossa reippaan kolmen tunnin odotus, jonka aikana MetalForce ja HolyHell soittivat lämppärikeikkansa. HolyHellin keikan jälkeen kaikkien UFP-lipun ostaneiden oli tarkoitus kerääntyä yhteen ja mennä lavalle kuvattavaksi bändin kanssa, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Petra sai radiopuhelimeensa tiedon, että hallista oli poistuttava välittömästi. Keikkahallissa oli pommiuhka. Muutamassa hetkessä koko keikkahalli tyhjennettiin ja kaikki noin neljätuhatta fania jäivät epätietoisuuteen seisoskelemaan hallin eteen. Itse lähdin kiertelemään ja selvitin tapahtunutta eri tahoilta. Aiemmilla keikoilla olleilta henkilöiltä selvisi, että Fürthin keikalla joku yleisöstä oli heittänyt hajupommin lavalle, eikä häntä oltu saatu kiinni. Edellisillan Ludwigsburgin keikalla oli myös ollut pommiuhka, mutta keikkahallia ei silti ollut tyhjennetty. Hajupommin ja pommiuhkien takana lienee tahot, jotka eivät halua Manowarin menestyvän Saksassa. Pommia ei kuitenkaan löydetty ja 50 minuutin odotuksen jälkeen ilta jatkui normaalisti. Sisälle päästyämme UFP-porukka otti kuvan bändin kanssa lavalla, joskin aikataulu oli pahan kerran pielessä. 

”From the United States of America – All Hail, Manowar” – Neljä kuningasta, neljätuhatta soturia 

 
Offenbachin yleisö 

Lopulta Manowar iski lavalle, muistaakseni noin puoliyhdentoista aikaan. ”From the Unites States of America – All Hail, Manowar” ja se oli menoa. Joskaan ei perinteiseen malliin. Intron soidessa aivan lavan etuosassa roikkui jättimäinen musta verho, joka tippui heti keikan ensimmäisten iskujen jyrähdettyä ilmoille. Itse en ollut selvittänyt aiemmilla keikoilla soitettua settilistaa, joten yllätys oli suuri, kun ämyreistä tulla tuutattiin Call To Arms perinteisen Manowarin sijaan. Bändi näytti olevan täydessä vedossa ja yleisö hulluna, joskin paikoittain hieman vaisuna illan edetessä. Manowar soitti Call To Armsin varmalla kädellä ja taistelun voitonhalua uhkuen. Keikan aloituskappale lopetettiin bändin nimikkobiisin viimeisten iskujen tahdittamana, jonka avulla Joey sai tehtyä perinteiset basson vingutuksensa ja Sign of the Hammer -merkkinsä. Kaikkien soundcheckin nähdeiden ihmetykseksi oli desibalitaso huomattavasti matalampi. Manowar soitti kovalla, mutta ei järisyttävän kovalla. Soundcheckin äänivalliin oli muutama pykälä matkaa, johon kyllä kiinnitti huomiota. Noh, mitä pienistä. Toisena kappaleena ilmoille kajautettiin edelliskesänä Seinäjoen Provinssirockissa ensimmäistä kertaa koskaan livenä soitettu Hand of Doom. Sitä seurasi muutaman sekunnin tauko, jonka katkaisi Ericin huuto: ”Kings of Metal!”, ja siitähän yleisö sekosi. Saksalaisarmeija kävi aivan hulluna; yleisö velloi ja huutomökä oli valtava. Itse olin asemoitunut UFP-passin oikeuttamana aivan lavan eteen, lähelle Joeya. Näkyvyys oli täydellinen. Manowar soitti Kings of Metallin täysin selkärangasta, mutta sitä seurasikin astetta tuoreempi kappale. God Or Man. Mielettömällä raivolla paukutettu God Or Man teki ainakin itseeni jyrisyttävän vaikutuksen, joskin edelliskesän debyyttiveto Magic Sirkkelissä oli aivan omaa luokkaansa, mutta suosikkibiisini uudelta EP:ltä laittoi pään heilumaan ja kädet takomaan rintaa. Mahtavaa. 

God Or Manin viimeisten pamausten jälkeen lava pimeni hetkeksi. Sitten Karl alkoi soittaa hentoja sointuja ja rumpupatterin takana sijainneelle taustakankaalle heijastettiin videotykillä lumista vuoristomaisemaa. Swords In the Wind. Kyllä. Manowar soitti kappaleen hienosti ja Ericin laulusuoritus oli mainio. Yleisö myös vaikutti pitävän kappaleesta, koska kappaleen sanat kuultiin kovaa myös vellovasta käsimerestä. Itse joudun myöntämään, että en ole koskaan Swords In the Windistä mitenkään mielettömän paljon pitänyt ja siksi olisin mieluummin kuullut esimerkiksi Heart of Steelin. Toki kappale toi hyvää vaihtelua perinteisiin settilistoihin. Swords In the Windin loppuessa valot sammuivat ja Karl poistui lavalta. Eric oli laulanut viimeiset sanat eturivin ja lavan väliin sijoitetun kaiutinrykelmän päällä seisten. Kaiuttimien ja lavan välissä oli noin metrin mittainen väli, josta siis tippui lattialle, noin puolentoista metrin korkeudesta. Valojen ollessa pimeinä Eric horjahti ja tippui päistikkaa kaiuttimien ja lavan väliin satuttaen kylkensä. Kultakurkku pääsi itse nousemaan kolosta, mutta klenkkasi jalkaansa raahaten ja kylkeään pitäen pois lavalta. Eturivissä ja UFP-pisteessä odotettiin kauhuisin tunnelmin, jotta kävikö kuninkaalle pahastikin. Ericin tippuessa Joey oli ehtinyt jo aloittaa seuraavaksi soitettavan Die With Honorin alkubassottelun, mutta tilanteen tajuttuaan soitti improvisoidun soolon kunnes sai merkin, että kaikki on kunnossa. Keikka jatkui ja Ericin putoamisesta selvittiin säikähdyksellä. Tai niin ainakin luultiin. Itse tilannetta ei itse asiassa nähnyt ilmeisesti kuin muutamat, koska valot olivat sammutettu tuolloin. Koko loppukeikan ajan Eric piteli vasenta kylkeään ja klenkkasi ajoittain kävellessään. Kylkikivut vaikuttivat myös Ericin laulusuoritukseen, joka ei ollut täysin puhdas ja jotenkin vaisun kuuloinen ajoittain. Siltä se ainakin itsestäni kuulosti. Onneksi keikkaa ei kuitenkaan jouduttu keskeyttämään ja tietenkin mikä tärkeintä, Ericille ei sattunut pahemmin. 

Die With Honoria seurasivat jossain järjestyksessä Let the Gods Decide ja Die For Metal, josta ensimmäisen veto oli vallan mainio ja toinen otti yleisön täysin pauloihinsa; ”They can’t stop us let ’em try, for heavy metal we will die!”. Die For Metallin aikana Karl veti muutamia kitaratemppuja ja pidensi hienosti kappaletta toimivalla tavalla. Seuraavaksi oli vuorossa jo soundcheckissä muutamien kuulema The Sons of Odin. Manowar soitti kappaleen raivolla. Itse olin todella korkeissa tunnelmissa ja nautin koko veisun ajan. Voima. Raivo. The Sons of Odin taisi olla myös ensimmäinen kappale, jossa äänikaluston volyymi käännettiin astetta kovemmalle. Kaikki Manowarin keikoilla olleet tietävät, että Joeylla on tapana täräyttää bassonsa piirun verran kovemmalle tiettyjen kappaleiden aikana tietyissä kohdissa, ja tällä kertaa se tapahtui Karlin soolon loputtua ja ”Sons of Odin we four, By the Hammer of Thor” -säkeistön alkaessa. Äänenpaine oli valtava varsinkin kaiuttimien ja lavan välittömässä läheisyydessä, josta itse seurasin keikkaa. Soundcheckissä sama jyrinä oli kuitenkin kuulunut Manoelin soittaessa Joeyn bassoa yli 20 metriä kauemmaksi, joten PA ei varmasti ollut täysillä. 

 
Kuninkaat 

Tähän väliin pitää mainita, että vaikka en itse humalassa ollutkaan, niin en ole täysin varma settilistan kappalejärjestyksestä. Jossain välissä, jota en nyt kirveelläkään muista, Joey soitti perinteisen bassosoolonsa. Bassosoolo oli omasta mielestäni aika mitäänsanomaton; Timoteuksen kanssa tiivistimme asian keikan jälkipuinnissa turhaksi näpyttelyksi ilman kunnollista päämäärää. En tiedä oliko kysymys taitojen ja nopeuden näyttämisestä vai mistä, mutta soolo oli täysin turha. Huono. Soolo loppui luonnollisesti Joeyn jo tavaksi muodostuneeseen yleisönhuudatukseen, jossa mestari jyrisyttää bassoaan joko vasemmalla, keskellä tai oikealla puolella oleville kuolemattomien laumoille, jotka vastaavat sotahuudoin yrittäen olla kovaäänisempiä kuin muut. 

Setti jatkui muun bändin poistuessa lavalta Joeyn puheenvuorolla. Seuraavaksi vuorossa oli The Gods Made Heavy Metal, jonka aikana lavalla nähtiin kaksi neitoa nuolemassa toisiaan yleisöstä poimitun kitaristin inspiroimiseksi, unohtamatta muuan kylkikivusta kärsivää laulajaa, joka päätti laittaa mikkinsä toisen neidon tissien väliin ja laulaa yhden säkeistön sieltä. Ei huonompi valinta. The Gods Made Heavy Metallin jälkeen vuorossa oli Gods of Warin parivaljakko Sleipnir ja Loki God of Fire, joita seurasi Thunder In the Sky uudelta EP:ltä. 

Rummut. Rauhallinen, mutta varma komppi. Kaikki tunnistivat kappaleen välittömästi innolla ja valtavalla tunnepurkauksella, mutta samalla ainakin itse tunsin osittain haikean tunteen – tiesin kappaleen olevan yksi keikan viimeisistä. Kyllä, Donnie takoi Warriors of the World Unitedin ensimmäisiä iskuja. Vähitellen muutkin bändin jäsenet tulivat lavalle, Eric tapaansa mukaisesti viimeisenä, vasta lauluosuuden alkaessa. Joey hytkyi tapansa mukaisesti polkien jalallaan maata ja heiluttaen tuhoa uhkuvaa bassoaan Donnien rumpujen ja oman bassottelunsa tahdissa. Saksassa ja myös muualla maailmassa suuren suosion jo julkaisunsa aikaan saanut Warriors of the World United aiheutti yleisössä valtavan reaktion. Jokainen Manowar-keikalla ollut ja kyseisen universaalin hymnin kuullut fani tietää yleisössä olevan tunnelman. Yleisö oli yhtenäinen rypäs sotureita ympäri maailmaa, joka lauloi koko kappaleen Ericiä säestäen. Väliosuuden jälkeen kappaleen viimeisten säkeiden alkaessa Joey käänsi toistamiseen voimavivustaan ja se oli menoa se. PA jyrisi todella kovalla ja voimakkaasti. Kappaleen loputtua bändi taisi poistua lavalta, mutta yleisömeri ei antanut periksi – Manowar huudettiin takaisin lavalle soittamaan encore. House of Death pärähti käyntiin vihalla ja raivolla. Välittömästi kappaleen alettua eturivin House of Death -foorumilaiset ottivat esiin valtavan kappaleen nimen mukaan kuvitetun lipun, jolla kaikkia bändin jäseniä muistutettiin fanien ikuisesta tuesta. House of Deathin jälkeen Eric jäi lavalle Joeyn poistuessa taakse. Hetkeä myöhemmin Joey palasi tutun basson kanssa. Vuorossa oli ilmiselvästi Black Wind, Fire and Steel. Joey aloitti kappaleen rämpytyksellään, johon Eric vastasi luonnollisesti laulullaan. Manowar soitti kappaleen tulikivenkatkuisella raivolla ja tuhannen härän voimalla. Keikka loppui perinteisesti Ericin pitäessä kumppaniensa kitaroita, joita he takoivat ja soittivat antaumuksella. Viimeiseksi Joey marssi lavan edessä sijainneen kaiutinrivistön päästä päähän repien samalla kielet bassostaan. 

 
Soturit, soturit, soturit 

Manowar poistui lavalta ja The Crown and the Ring lähti soimaan – ikävä kyllä vain taustanauhalta. Yleisö alkoi hajaantua osittain, mutta uskollisimmat soturit lauloivat yhdessä yli 22 vuotta vanhan mestariteoksen kädet Sign of the Hammer -asennossa. 

All Men Play On 10 – Loppusanat 

Minä itse nautin keikasta täysin sydämin, joskaan se ei aivan yltänyt parhaimpien Manowar-keikkojen joukkoon. Erityiskohtelu, jonka Joey tarjosi minulle ja Manowar-veljelleni Timoteukselle oli myös todella merkittävää. Vaikka itse tapaaminen bändin kanssa oli jotenkin hieman epämääräinen, jäi kokonaisuudesta hyvä mieli. 

Sunnuntaina seurueemme palasi aamubussilla Frankfurth Hahniin ja sieltä lentäen Tampereelle, Timoteuksen potiessa kamalaa kohmeloa. 

Loppuun haluan esittää suurimmat kiitokseni Joey DeMaiolle, Manowarin kiertuehenkilökunnalle, ystävilleni Anulle ja Timoteukselle unohtamatta kaikkia keikalla tapaamiani veljiä ja siskoja. 

Lentokoneessa Frankfurth Hahnin ja Tampereen välillä sunnuntaina 24. tammikuuta 2010 ja seuraavana päivänä kotona, Pietari Heino 

Np. ”I will not stray from the path I’m set upon”