Hanttipulit Frankfurtissa – Frankfurt, Saksa 2007

24. maaliskuuta vuotta 2007. Viimein koitti se aamu jolloin pääsisimme todistamaan Manowarin paluuta lavoille vahvan uutukaislevyn kera. Tätä päivää oli odotettu pitkään ja hartaasti joulukuusta asti jolloin päätimme porukalla Turusta lähteä. Salossa Nokian luuritehtaan liukuhihnalla kärvisteltiin ja odotettiin ja kun se päivä viimein saapui, oli koko ryhmämme intoa ja odotuksia täynnä! Automme suuntasi keväisessä maaliskuun aamussa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja autossa kajareista ei soinut ainakaan Sinatra! Nautitut oluet matkan varrella ovat hämärtäneet hieman tiettyjä tarkkoja ajankohtia mutta saavuimme lentokentälle noin puoliltapäivin ja marssimme lähtöselvityksestä terminaaliin ja pohdimme että luppoaikaa on varsin runsaasti joten suunnistimme oluttupaan jossa kietaisimme tauluun tuopit. Olimme myös näkevinämme vilauksen kahdesta muusta Manowarriorista lentokentällä. 
Oluet parempaan talteen ja ei kun Lufthansan siipien selkään jossa juominen jatkui päivän sanomalehdellä höystettynä sekä tietysti makaaberiuksiin yltävillä huonoilla vitseillä jotka ovat jo vuosia kuuluneet köörin repertuaariin. Itse en ole juuri Suomen kotoisalta kamaralta poistunut oudoille maille paitsi 2002 Lontooseen sekä tietty Turku-Tukholma-Turku-risteilyt, mutta lento Helsingistä Frankfurtiin sai minut taas muistamaan miten paljon vihaan lentämisessä lähtöä ja laskeutumista! Voi korviani… Noh, hälläväliä! Perillä odottaa lähes kiistatta vuoden kohokohta vaikka vasta ensimmäinen kolmannes vuodesta menossa! 

Tästä eteenpäin olutta olikin jo mennyt niin paljon että kellon ajat ovat täysin vaipuneet ajatuksen abstraktiin virtaan tai sitten keskityin vain huuli pyöreänä hämmästelemään Frankfurtin ulkoista olemusta. Hyvä helvetti, että osaa kaupunki olla MASSIIVINEN! Syöksyttyämme ulos lentokoneesta, palloilimme hetken Frankfurtin terminaalissa yrittäessä löytää jotain joka muistuttaisi uloskäyntiä jotenkin olennaiseen suuntaan. Eksyimme sinnetänne mutta löysimme infopisteen sekä lentokenttäkartan ja yritimme saada tolkkua paikallisista merkitsemistavoista mutta emme onnistuneet turkulaisina hahmottamaan heidän hieroglyyfejään konkreettiseksi arkkitehtuuriksi joten käännyimme infopisteen avuliaiden ihmisten puoleen jotka eivät meidän syväksi pettymykseksemme osanneetkaan juuri yhtään englantia! Noh, emmepä mekään saksaa osanneet joten mitäpä heitäkään moittimaan.. 
Olimme myös saaneet lisäystä matkaseuraamme kun herrat Pekka sekä Paavo, joten tästä oli hyvä jatkaa ulospäin ryöväämään itsellemme sotaratsuksi taksia! Ei kun taksitasannetta kohti. Taksin saimme itsellemme jo asioitua englanniksi ja huomasimmekin että perkeleen halpoja nuo Saksan taksit! En osaa tarkkaan arvioida kuinka pitkä matka lentokentältä oli Festhallelle, jossa keikan oli tarkoitus olla, mutta hintaa oli pyöreästi vajaat 14 euroa ja kyllä noita kilometrejä ihan taittui! Menimme katsastamaan pikaisesti miltä paikalla Festhallen ympärillä näytti. Tunnelma oli siellä jo tunteja ennen porttien aukeamista huipussaan kun eri maista Saksaan asti matkanneet Manowar-fanit kunnioittivat läsnäolollaan Festhallen jylhää olemusta. Manowar soi monessa paikkaa ja ihmiset lauloivat mukana. Ei ihan Suomen menoa mutta sitä en olisi siellä halunnutkaan nähdä, vaan nautin täysin sydämin! 

Seurue päätti että seuraavaksi olisi viisasta manöveroida itsemme syömään jonnekin lähimpään mahdolliseen mestaan. Jotenkin muistelisin että Festhallen vieressä olisi ollut jokin grillikojua muistuttava hökötys mutta Frankfurtissa piti testata ihan jokin ravintola. Löysimme hetken jahkailun jälkeen alueelta, joka taisi olla jotain konttorialuetta sillä muuta selitystä emme sen autioudelle keksineet, La Luna (tai mikä perkele…)-nimisen pizzapaikan joka näytti jo aika pramealta ulospäin mutta ennen kuin kukaan ehti oveen tarttuakaan, sisältä viitottiin että hus,hus. Ilmeisesti lauma pitkähiuksisia miehiä nahkakamppeissa ei ollut heille tarpeeksi pukukoodia! Ei auttanut kuin suunnata pidemmälle suuntaan x josta löysimme kiinalaisen ravintolan joka vaikutti varsin hyvältä vaihtoehdolta. Emme ehtineet juurikaan ulko-oven vieressä olevaa ruokalistaa silmäillä kun oven avasi varsin viehkeä aasialaisneito joka suorastaan vaati meitä syömään heidän paikassaan! Emme tohtineet nälkäisinä kieltäytyä vaan rynnimme pöytään pää kolmantena jalkana. Katselimme tyylikkään ravintolan interiööriä ja siitä siirryimmekin luontevasti ruokalistan kimppuun. Hinta ei ollut ollenkaan kova ja eikä tällä reissulla ollutkaan tarkoitus kauheasti penniä pyörittää joten otimme varsin antoisat annokset oluiden kera. Ruoka oli kyllä varsin maittavaa ja omani oli taivaallisen tulista sekä olut hyvää! Kiitimme, maksoimme ja lähdimme liittyäksemme tuhansien muiden maailman sotureiden sähköiseen odotukseen auringon alkaessa laskea sateisessa Frankfurtissa. 

Kun saavuimme takaisin Festhallen massiiviselle pihalle, oli ihmisiä paikalla tuplaten kuin saapuessamme. Ihmismassan yli katsoessa Festhallen suurista ja korkeista ikkunoista saattoi nähdä kristallikyntteliköiden roikkuvan käytävien katoista. Porteista päästyämme menimme nopeasti katsastamaan krääsärekan joka tönötti pihalla. Tarjolla oli jokaisen illan bändin tavaraa ja tarviketta, muttemme ostaneet siitä vielä mitään vaan suuntasimme sisälle. Lunastimme omat International Road Warrior-paitamme ja sysäsimme tavaramme narikkaan, joita olikin varsin paljon paikalla. Tässä kohtaa HolyHell oli jo startannut settinsä ja menimme seuraamaan juuri kun he tahkoivat omaa versiotaan Phantom Of The Operasta Nightwishin tyyliin. Olut meinasi jo mennä väärään rööriin kun Eric Adams asteli kesken kappaleen toisen säkeistön lavalle! HolyHell toimi livenä hyvin ja yllätyksenä tullut Rising Forcen nimikkocoveri piristi entisestään. Aika hakea lisää olutta ja jauhaa paskaa reissuköörin kanssa ja ihastella Festhallen konserttitilaa. 

Pikakelausta tässä kohtaa sillä itse en ollut niin kiinnostunut enää Rhapsodyn (Rhapsody Of Fire my ass!) keikasta, vaikka kyseessä olikin yksi nuoruuden suurista suosikeista, sillä Fabio Lionen ääni oli hieman tukkoinen ja settilistan koostuessa (muistaakseni) lähinnä uusista Rhapsody Of Fire-kappaleista, ei jaksanut nuori minäkään innostua vasta kuin lopussa. Vetivät Emerald Sword-klassikon, juurikin sen legendaarisen ja varsin loisteliaasti tämän esittivätkin mutta siinä oli yksi vika. Meikäpoika oli juuri silloin kusella! Noh, Rhapsodykin sai kyllä jäädä sivuseikaksi vain värittämään iltaa sillä viimeisen tyhjäyksen jälkeen sulloin itseni niin eteen kuin vain pääsin ja jossain etukarsinan keskimmäisessä rivissä olin ja onnellisena olinkin! 
Ennen kuin valot pimenivät, ehdin nähdä jopa itsensä Neil Johnsonin keikaroivan kamera olallaan ja aurinkolasit päässään lava-PA:n päällä. 

Tuli pimeää ja Ben-Hur-nauha lähti pyörimään ja yleisön odotus oli jo käsinkosketeltavaa. Kohta alkaisi tapahtua! 
”Ladies and gentlemen… from the United States of America… all hail… MANOWAR!”, lausui Orson Wells ja silmänräpäyksessä valot rävähtivät kirjaviin sävyihin ja lava oli neljän kuninkaan! Bändin nimikkobiisi avasi setin majesteettisella voimalla ja uljaudella joskin itseäni vähän korvensi kappaleen alitempo, mutta vähät pienistä! Settilista oli tiedossa, mutta sitä emme tienneet että saamamme settilista olikin Zlinin keikalta joka saikin kaikki mahdolliset klassikot. Manowar ei suonut Frankfurtin yleisölle juuri mitään ikivihreitä laulatushittejä mutta herkkuja piisasi alusta loppuun. Gloves Of Metal, Each Dawn I Die ja se MOUNTAINS. Yleisöä kyllä vietiin. Bändi oli myös loistavassa vedossa eikä uskoisi että Adamskin lähentelee jo likellä 60-vuotiasta tulevina vuosina. Muutamasta vuodesta kiinni, mutta ei vain näy eikä kuulu! Tulitauon paikka ja Joey DeMaio asteli lavalle ilman aseistustaan ja kädessä puolen litran tölkki Beck´sia. DeMaio alkoi lukea paperinpalasta maita ja ihmismääriä jotka olivat paikalle tulleet. Paikalle oli tullut ihmisiä niin Israelista, USA:sta, Kreikasta, Suomesta, Ruotsista ja lähestulkoon kaikkialta mistä saattoi. Joey kiitti kaikkia läsnäolevia, otti siemauksen ja kysyi yleisöltä koettelevan kysymyksen. ”Kenellä teistä on tarpeeksi munaa nousta tälle lavalle soittamaan kovaäänisimpien vahvistimien läpi?” Pala loikkasi kurkkuun ja epäröin hieman mutta heitin kourani ilmaan, mutta jo sekuntia myöhemmin Joey osoitti hieman minua edempänä oikeaan suuntaan seisovaa henkilöä ja kysyi häneltä ”Uskotko että sinä kykenet siihen? Tänne sieltä!” ja sinne hän meni. Luonnollisesti lavalle otettiin myös hieman kauneuttakin ja hetkessä kolme nuorta neitiä seisoi lavalla Joeyn puhuteltavana. Lopulta kitaristikin saapui lavalle, hänelle ojennettiin olut ja Loganin kitara. Joey ilmoitti ”Mikäli soitat hyvin, saat naida näitä kaikkia kolmea tyttöä, onko selvä?” Lavalla ei ollut kyllä mikään virtuoosi tai sitten oli humalassa, mutta siellä hän piti hauskaa tuhansien ihmisten edessä. 
Hetken kuluttua Scott, Karl ja Joey liittyivät mukaan laskien hitaasti liikkeelle The Gods Made Heavy Metal-klassikon ja keikka jatkui. Keikan settilista lienee kyllä useimmille, ellei kaikille, tuttu tuoreelta Gods Of War Liveltä mutta ainoat asiat jotka puuttuvat, ovat Ericin huudatuskohta alkupuolella settiä (muistaakseni jopa Call To Armsin jälkeen jo) ja Joeyn puhelu yleisölle sekä fanin kitarointia jne. 

Black Wind, Fire And Steelin jälkeen laskeutui lyhyt hiljaisuus ennen kuin alkoi Gods Of War-eepoksen käsittely. Tämän osuuden keikasta olin lähes jatkuvassa hurmoksessa uutukaislevyn tehtyä ison vaikutuksen minuun ja muistikuvat ovatkin hitusen katkonaisia. Sen muistan että biisien välissä kertojaosuuksissa yleisön päälle (ainakin edempänä) satoi hentoa sumusadetta luomaan tunnelmaa. Yleisö liittyi hienosti mukaan Glory Majesty Unityn Warrior´s Prayerissa ja Sons Of Odin oli massiivinen kuin mikä, mutta lisää seurasi! Gods Of Waria tahditti The Absolute Power-DVD:lläkin nähty ja Earthshaker 2005:n megafanitapahtumassakin mukana ollut viikinkiryhmä aseineen ja asusteineen ja se lohikäärmelaiva!!! Scottin rumpupatterien takana siinti koko lavan levyinen viikinkilaiva jonka kannella viikinkisoturit pieksivät miekkoja kilpiinsä sotarumpujen tahdittamana ja lauloivat kuoroa sekä näyttelivät. Tässä kohtaa oli unohtunut myös se että massiivinen näytelmä oli lähenemässä loppuaan. Illan viimeisenä numerona oli se vaikuttavin The Hymn Of The Immortal Warrior. Massiivisella soitannolla ja teatraalisuudella suotiin sotureille pääsy Valhallan halleihin ja kuten viikinkihautajaisissa oli usein tapana, mukana oli merenkulkuväline ja tulta. Viimeisiä tahteja säesti massiivisten pyrotekniikoiden tulipatsaat ja liekehtivät vanat lavan jokaisella puolella. Kuumuus tuntui polttavana voimana vaikka olin lavasta hyvän matkan päässä. Nelikko, paisunut isoksi orkesteriksi viikinkien ja kanttorien avustuksella, antoi viimeiset iskunsa, Eric kohotti kätensä koko mittansa ja lausui yleisölle sanat ”You have been fucking great! We will see you all… in Valhalla! Goodnight!” 

Nelikko oli poistunut lavalta tulien palaessa ja tuntemamme lopetushymnin julistaessa ”High and mighty alone we are kings”. Tähän ei ollut näkemäni jälkeen vaikea yhtyä. All hail MANOWAR. 

Tämän jälkeen suuntasimme porukalla kaljojen iloihin, krääsätiskille, narikalle ja ulos Frankfurtin sumuiseen ja sateiseen yöhön. Kello vähän yli keskiyön ja joku myi jostain kärrystä ulkopuolella OLUTTA. On se Saksa viihtyisä paikka. Päätimme suunnata taas mystiseen suuntaan X sillä mietimme että Manowar-jatkobileisiin emme löytäisi sillä klubin nimestäkään ei ollut hajua joten etsimme itsellemme toisen baarin. Lyöttäydyimme ensimmäiseen baariin, pieneen sellaiseen, joka tuli aika lyhyen kävelyn jälkeen. Baarista muistui mieleen monet muut Manowar-fanit, ystävällinen henkilökunta (jonka naisedustajalla oli kyllä massiivisin etumusvarustus mitä minä olen koskaan nähnyt, hahaa!), halvat hinnat ja maistuvat lagerit. Soittivat mokomat taksinkin kun pyysimme taksin numeroa. Päätimme kaverin kanssa ottaa to-go-oluet mukaan jotka saimme jopa juoda taksissakin. Olimme aivan ällikällä lyötyjä saksalaisten rennosta asenteesta. Takaisin lentokentälle ja ryyppäys jatkukoon. Ainakin itse olin lähtöselvityksessä jo niin rullalla että turvamieskin tuli vähän torumaan läikyteltyäni kolaa tuhannen tuiskeessa. Viimeinen sankariteko minulta oli lähteä etsimään ruokaa kun olimme pääsemässä koneeseen! Onneksi äkillisen järjenpuuskan ansiosta hylkäsin moisen idean ja siirryimme Helsinkiin meneväksi nimettyyn Lufthansan koneeseen. Minulle illan sinetöi näkymä pilvien yläpuolelle kohoamisen jälkeen kun punertava aamuaurinko nousi hitaasti horisontin takaa. Viimeinen tarjous-Warsteiner naamaan (ja osittain syliinkin) ja taju kankaalle. Perillä odottikin massiivinen kanuuna ja varhainen keväthelle hautovassa autossa mutta se jääköön käsittelemättä yksityiskohtaisemmin! 

Vuoden kohokohtahan tuo matka oli kuin olikin, vaikka pari kovaa haastajaa olikin. Kovasti odottaen seuraavaa kertaa, oli se millä kamaralla vain! 

-NordRogue