Sonisphere Festival, Istanbul, Turkki 25.-27.6.2010

Alkuihmettelyä

Niinpä koitti se päivä jolloin astuin koneeseen ja saavuin Istanbuliin. Matka ei kuitenkaan alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä. Ennen perille pääsyä olin tosin tajunnut unohtaneeni Visa Electronin, aurinkorasvan, aurinkolasit ja kiikarit kotiin. Lisäksi unohdin matkalukemiseni Fantastic Five: In Search of Doomin lentokoneeseen. Tiedustellessani lentokentän Lost & Foundista asiakaspalvelija soitti koneeseen ja sieltä ilmotettiin että kyseinen teos oli ”kadonnut”. Niinpä tietysti. Lisäksi yrittäessäni vaihtaa rahaa lentokentällä eräs automatkamyyjä kusetti minua ja maksoin matkasta Taksimiin (yhteen Istanbulin keskustaan) nelinkertaisen summan ja vielä hitaasti mutkittelevaa reittiä. Lopulta kuitenkin oli aika tavata kaveri jonka olin tuntenut kuusi vuotta koskaan aiemmin tätä tapaamatta. Tätä tämä nykyaika kai on.
13 miljoonan asukkaan Istanbul oli todellakin minulle huikea kokemus jo siitä alkaen kun Turisaan Miklagard Overture soi päässäni lentokoneessa samaan aikaan kun joka suuntaan horisonttiin asti levittäytyvä kaupunki nielaisi lentokoneen suoraan yläilmoista. Liikennekulttuuri oli täysin erilaista kuin Suomessa, ruuhkassa jatkuvasti autojen torvea soittavien autojen kuoro muistutti loputonta koiralaumaa, ja itse asiassa kaduilla näkyi aina toisinaan kulkukoiria ja -kissoja. Ihmisiä oli joka puolella ja ylipäänsä puhetta kuului kaikkialta. Ehdittyäni viipyä kaksi sekuntia baarikujalla minulle tultiin myytiin vesipiippua. Sellaisen muistin nähneeni aikaisemmin ensimmäisen ja ainoan kerran Jedin paluussa. Helsinkiläisjuntti sai nopeasti todeta että nyt ollaan oikeassa kaupungissa johon verrattuna Helsinki on aavekaupunki. Ja että 13 miljoonasta asukkaasta noin 10 miljoonaa on tupakkaa polttavaa sakkia. Niinpä paitojeni eivät haisseet koskaan hielle, sillä savunhaju peitti sen alleen.
Suurin elämys olivat kuitenkin paikalliset ihmiset, joiden ystävällisyys ja halu tarjota milloin bussimatkan ja milloin juomat ja festariruoat oli suomalaiselle käsittämätöntä. Olin tosiaan vieras heidän maassaan, ja minua kohdeltiin sen mukaan. En vajaan viikon aikana saanut edes lompakossa mukana kulkenutta 50 euroa (noin sataa liiraa) kulumaan!

Sonisphere pidettiin Inönü-stadionilla. Vaikka lippuni oli stadionin kaikkein kaukaisimmalle hattuhyllylle ja kiikarit unohdin kotiin, tunnelma ei tästä juuri kärsinyt sillä olin nähnyt kaikki tärkeimmät bändit aikasemmin ja läheltä. Saatoin keskittyä musiikin tahdissa elämiseen ja screenit auttoivat jos halusi välttämättä nähdä vaikka Eric Adamsin virnuilevan. Heaven and Hellin oli tarkoitus esiintyä myös Turkissa Hetfieldin, Megadaven ja kumppaneiden mukana, mutta tämän kuoleman jälkeen festivaalin ainoa lava nimettiin Dion mukaan. Screeneillä näkyi myös bändien välissä jatkuvasti RIP Dio -viesti.

Perjantai: sekalaista sakkia

Festarin avausbändi oli omalta osaltani turkkilainen Pentagram, kansainväliseltä nimeltään Mezarkabul. Kyseessä on Turkin menestynein metallibändi joka on perustettu jo vuonna 1987 (turkkilaisittain varhain). Bändin asema maassaan on hyvin samanlainen kuin Tarot Suomessa: hevimetallin pioneeri joka ei kuitenkaan kotimaansa ulkopuolella ole menestynyt. Olin kuullut vain muutaman kappaleen bändiltä ennen keikkaa, mutta Pentagram osoittautui erittäin päteväksi. Alkupään tuotanto oli rehellistä thrashia, mutta parin levyn jälkeen suunta muuttui heviin/poweriin päin. Keikalla kuultiin molempia, ja molemmat toimivat. Jälkikäteen huomasin että bändin laulaja Murat Ilkan veti tuona iltana viimeisen keikkansa bändissä 15-vuotisen uran jälkeen. Pentagram on ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye. Itselläni meni keikan jälkeen jokainen viidestä levystä ostoslistalle. Keikan muuten avasi Heaven and Hell / All the Fools Sailed Away / Holy Diver -medley, ensimmäinen festareilla kuulemani Dio-tribuutti.
Seuraavana soittanut, suurelle yleisölle tutumpi Alice in Chains oli tylsää kuraa. Bändin kitaratyöskentely sai wah-wahista parjatun Kirk Hammettin kuulostamaan vähintäänkin maailman nopeimmalta tiluttajalta. Tunti kului ennätyksellisen hitaasti.
Seuraavana vuorossa oli pääesiintyjä Rammstein. Olin nähnyt nämä viisi vuotta aikaisemmin Ruisrockissa, ja tuolloin kiroilin vaivaista 90 minuutin soittoaikaa kun bändi oli aikaisemmalla Suomi-keikallaan vetänyt täydet kaksi tuntia. Nyt Sonisphere oli antanut jokaiselle pääesiintyjälle kahden tunnin slotin, joten oletin keikan olevan nyt pitkä. Vaan ei, Rammstein lopetti kylmästi soitettuaan 90 minuuttia. Tähän kun lisätään pari uusinta levyä, jotka eivät ole bändin parasta tuotantoa, ja se fakta että neljältä ensimmäiseltä levyltä (eli ”niiltä hyviltä”) soitettiin vain neljä biisiä, lähinnä Mutterin pakollisia hittejä. Koska uusimmat levyt eivät minulle juuri nappaa, voin vain kiroilla miten bändi on musiikillisesti tullut alaspäin, samaan aikaan kun suosio on vähintäänkin pysynyt samana.

Lauantai: MANOWAR ja joku toinen

(Kuvan ottaja: Batuhan Gencer)

Sonisphere oli mainostanut Manowaria kuin pääesiintyjää, mutta lopulta lauantain pääesiintyjäksi olikin ilmoitettu lippuja myyvän Biletixin sivuilla Anathema. Aivan oikein, Anathema Manowarin jälkeen. Eikä festivaalin järjestäjät edes kehdanneet ilmoittaa asiasta omilla sivuillaan. Asian käytyä ilmi turkkilaiset nostattivat vastarinnan joka sai lopulta aikaan sen, että Anathema heitettiin helvettiin pääesiintyjän paikalta, mutta tämän tilalle ei nostettu Manowaria, vaan kiinnitettiin Accept. Ottaen huomioon Manowarin ja Acceptin suosion eron, tilanne oli edelleen absurdi. Manowar oli soittanut Turkissa viimeeksi 2005 (kyseisen keikan Hail and Kill -veto päätyi ansaitusti Hell on Earth V:lle) ja festivaaliväki olisi mielellään nähnyt Manowarin pääesiintyjänä. Jotain tilanteesta kertonee se, että ennen Manowaria soittaneen Hayko Cepkinin laulaja pahoitteli yleisölle että nämä joutuivat soittamaan keikkansa pois alta, sillä bändin jäsenet itsekin halusivat nähdä Manowarin lavalla mahdollisimman pian. Itse pidin silti puolivoittona sitä, että pääesiintyjä oli heviä soittava yhtye. Manowarin keikka olisi kuitenkin parhautta kestosta riippumatta.
Tarkoitukseni oli olla hyvissä ajoin paikalla, mutta erään nimeltämainitsemattoman festarilipun unohtaminen väärään paikkaan suurkaupungissa oli tuottaa ikävän yllätyksen. Keikan alkaessa tunnin päästä olimme matkalla Inönültä poispäin lippua hakemaan, ja 45 minuuttia ennen keikan alkua otimme taksin takaisinpäin. (Taksihan ei ollut sen kalliimpi kuin muu hintataso Turkissa.) Olimme perillä stadionin reunalla 20 minuuttia enne keikan alkua, ja huomasin siinä kohtaa karmaisevan jonon: kaikki olivat tulleet katsomaan Manowaria. Jonot kuitenkin vetivät ilahduttavan nopeasti ja kymmenessä minuutissa olimme sisällä. Seuraavaksi kävin vielä vessassa sillä ajattelin että ”onhan tässä vielä aikaa”. Sitten suuntasimme paikoillemme, ja ennen kuin ehdin mitään tajuta, Manowarin intro oli jo loppunut, bändi sännännyt lavalle ja bändin nimikkobiisi räjähti ilmoille. Jotain melua olin vähän aiemmin kuullut, mutten tajunnut että intro oli jo käynnissä ja yleisö mylvi Manowarin keikan alkua. Voidaan siis sanoa että olin paikalla juuri sopivasti, en yhtään liian aikaisin. Ääni oli sen verran epäselvä ja olin sen verran pöllämystynyt, että koko biisin aloittava instrumentaaliosuus meni ihmetellessä että nytkö tämä alkoi, mutta ensimmäisestä säkeistöstä alkaen lauloin jo täysillä mukana: We met on English ground, in the backstage room we heard the sound and we all knew what we had to do! Saundi ei välttämättä ollut paras mahdollinen, mutta itse en ole koskaan ollut pahin hifisti. Kunhan soitosta sai selvää, olin tyytyväinen. Manowaria seurasi Brothers of Metal, jonka huudatuskohdissa sain ensimmäistä kertaa kuulla turkkilaisten Manowar-fanien palavan hulluuden ja intohimon bändiä kohtaan: kymmenettuhannet ihmiset joka suunnasta huusivat mukana. Brothers of Metalia seurasi Call to Arms, ja siinä vaiheessa olin jo täydessä hurmiossa, ja lavalla soittanut bändi muuttui vain instrumentiksi yleisön ja biisien välille. Korvatulppia en käyttänyt, sillä Manowar ei keskellä kaupunkia soittanut järin kovaäänistä keikkaa. Kappaleen jälkeen koitti Ericin suosikkiosuus eli yleisönhuudatukset.

(Kuvan ottaja: Elzem Özdemir)

Seuraavana soitettu Kings of Metal näytti taas miten turkit osasivat bändin ottaa. KICK YOUR ASS! MANOWAR KILL! Mutta illan toistaikseksi parhaat huudot tulivat silti seuraavan kappaleen aikana. Kyseessä oli Warriors of the World United. Tuntui siltä kuin koko stadion olisi huutanut kitaramelodian ja kertosäkeen mukana. Itsekin olin aluksi mukana mutta jäin lopulta sanattomaksi, häkellyin kuulemastani ja olisin voinut itkeä. Niin hienolta se kuulosti, viimeisen kertosäkeen jälkeen useasti toistettuna. Stark Adder, FCF:n showpainija joka käyttää kyseistä biisiä tunnarinaan, olisi ollut otettu sellaisesta vastaanotosta.
Seuraavaksi bändi vaihtoi murhavaihteelle ja soitti peräkkäin Hand of Doomin ja House of Deathin. Vain Fight Until We Die jäi puuttumaan. Itsehän kuulin sinä iltana House of Deathin ensimmäistä kertaa livenä, ja voi pojat että se toimi järkyttävän hyvin! Hand of Doomissa taas Donnie jätti toisen säkeistön kertauksen aikana tuplabasareista ensimmäiset puolet soittamatta. Vuotta aikaisemmin olin ollut tyytymätön tämän vetäessä koko kertauksen ilman tuplia niin Provinssissa (jolloin kappale soitettiin ensimmäistä kertaa livenä) kuin Norjassa (kyseinen veto päätyi Hell on Earth V:lle). Nyt voi vain sanoa että tuplien ”säästeliäs käyttö” toimi pirun hyvin livenä ja kertosäettä edeltävästä nostatuksesta tuli entistä eeppisempi. Totta puhuen en olisi kuitenkaan valittanut jos tuplat olisi soitettu kuten levyllä. Yhtä kaikki, olin hiestä märkä tämän kaksikon jälkeen ja Donnien rumputyöskentely oli koko keikan ajan eläimellistä hullunmyllyä kuten Battle Hymnsillä parhaimmillaan.

(Kuvan ottaja: Ceren Muslu)

Seuraavaksi oli Joeyn puheen vuoro. Mies tuli lavalle itsevarmasti kuin kuningas (tämä ei ollut kaukana totuudesta) ja yleisö hurrasi vimmatusti. Joey sitten alkoi puhumaan hidasta mutta selkeää turkkia. Ja yleisö todellakin riemastui tästä. Itse en ymmärtänyt puheesta mitään, mutta seurasin silti ilolla miten Joey sai yleisön välillä hurraamaan, välillä buuaamaan ja heti perään repeämään niin silmittömiin suosionosoituksiin ettei mitään rajaa. Jälkikäteen sain tietää Joeyn sanoneen että festivaalilla esiintyy kuulemma ”neljä suurta”, paskat niistä, hän tietää vain yhden suuren ja se on Manowar. Lisäksi Joey kysyi pariin kertaan ketä yleisö tuli katsomaan, kuten Provinssissa. Yleisön kalastelua ehkä jokun mielestä, mutta kyllä kymmenet tuhannet ihmiset olivat tulleet juhannuslauantaina katsomaan nimenomaan Manowaria, eivät Acceptia tai muita tuolloin esiintyneitä. Joey puhui jotain Diosta, ja bändi soitti seuraavaksi Heaven and Hellin. En olisi kaikkein mieluiten kuullut keikalla coveria rajallisen ajan takia, mutta menihän se kerran kun oli tribuuttilevykin juuri pistetty pihalle. Lieneekö tässäkin kyse ajanpuutteesta, mutta biisi tuntui vedettävän kiireellisesti läpi. Itse en ota kantaa tähän tribuuttivouhotukseen, toteanpahan vaan että Dio luultavasti joko hymyilee taivaassa tai kääntyy haudassaan. Yleisö toki piti kuulemastaan. Tämä oli toinen festareilla kuulemani Dio-tribuutti.
Seuraavan kappaleen aikana pääsin kuulemaan kovaäänisintä yleisöä tähän mennessä. Biisin nimi oli Hail and Kill. Jälleen kerran turkkilainen yleisö ei jättänyt kovaäänisyydessään mitään jakoa muille: kovaäänempää huutoa en ollut aiemmin missään kuullut. Aikaisempi ennätys oli samalta keikalta mutta nyt jo rikottu. Itsekin nautin biisistä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä vielä Provinssi-keikan aikaan (niin kummalta kuin se nyt tuntuukin) Hail and Kill ei ollut omasta mielestäni maineensa ja suosionsa arvoinen kappale, ja vasta tänä vuonna biisin sanojen voima alkoi syöpyä mieleeni. Hitaasti tuo siis aukesi.
Viimeisenä rykäisynä kuultiin Black Wind, Fire and Steel. Bändi veti sen täysillä ja itsekin puristin viimeiset energiat ja mehut siihen hetkeen: Black wind always follows where my black horse rides! Fire’s in my soul, steel is on my side! Tätä seurasi vielä nauhalta kuultu the Crown and the Ring (vanhempi versio). Tuhannet ja taas tuhannet vasarat laskivat hitaasti yleisön joukossa, mutta itse kukin saattoi havaita että tunti oli kulunut äärimmäisen nopeasti. Itse ihmettelin että vastahan keikka alkoi. Totisesti, näin nopeasti en muista 60 minuutin koskaan kuluneen. Manowar tuli, näki ja voitti. Tunnin setistä oli karsittu pois pyrotehosteet, prätkät, stripparit, yleisöstä poimittu kitaristi ja melkein kaikki mahdollinen, enkä jäänyt mitään näistä kaipaamaan. Keikka toimi täydellisesti. Muut bändit soittivat, Manowar tappoi. Neljäs näkemäni Manowar-keikka oli ehkä lyhin kaikista, mutta tunnepuolella vähintään yhtä hyvä kuin kaikki aikaisemmat.

(Kuvan ottaja: Luthien Tinivuel)

Keikkaa seurasi festivaalin brutaalein yleisökato. Moni joka oli tullut katsomaan Manowaria ei ollut kiinnostunut bändistä jota festivaali tarjosi pääesiintyjänä. Itse en ollut Acceptia aiemmin nähnyt, joten suhtauduin keikkaan mielenkiinnolla. Vaikka biisit kulkivat ja uusi laulaja muistutti hyvässä mielessä Brian Johnsonia, oli pakko todeta ettei Acceptista enää tässä vaiheessa innostunut yleisö enkä itsekään kuullut Teutonic Terrorin lisäksi mitään, mikä olisi kuulostanut Manowarin jälkeen heviltä. En halua parjata bändiä, se vain bookattiin täysin väärään paikkaan. Tai itse asiassa Manowar bookattiin täysin väärin. Romanian Sonispheren yleisöä oli kusetettu vielä pahemmin: siellä Accept oli ilmoitettu pääesiintyjäksi vain pari päivää ennen festivaalia. Manowar osoitti kuitenkin kaikilla festivaaleilla olevansa moraalinen pääesiintyjä. Seurasin kuitenkin Acceptin loppuun asti tylsyydestä huolimatta. Tälläkin bändillä biisit kulkivat hyvin ja välillä valoshow oli suorastaan hienoa katsottavaa, mutta bändi oli silti täysin väärässä paikassa. Festivaalin bookkausratkaisut olivat todella huutava vääryys. Tässä kohtaa en enää pahastunut kun Accept ei käyttänyt aivan kokonaan kahden tunnin soittoaikaa. Päivän päätteeksi ja turkkilaisten suuriksi huviksi saatoin todeta että if you don’t like Manowar, SIKTIR GIT!

Sunnuntai: Iso nelikko

Sunnuntaina havahduin Manowarin jälkeisestä olotilasta siihen faktaan että päivän ohjelmassa oli historiallinen thrashin Big Four. Kolme neljästä olin nähnyt ennenkin, mutta tapahtuman historiallisuuden hypetys sai minut kyllä innostumaan kiitettävästi. Päivä oli järjettömän helteinen ja Anthrax sai kunnian olla nelikosta ensimmäinen. 45 minuutissa ei kovin montaa kappaletta soitettu, mutta ehtivät silti vetää pienen pätkän Heaven and Helliä jossain välissä. Tämä oli kolmas kuulemani Dio-tribuutti festareilla. En ollut kuullut Anthraxia kuin muutamia biisejä monta vuotta aikasemmin, mutta keikan perusteella kyllä ymmärsi miksi Anthrax oli aikoinaan yksi ”neljästä isosta”. Sen verran hyviä eräät kappaleet olivat ihan perskuulemalta. Lisäksi tämä oli, uskomatonta mutta totta, Anthraxin ensimmäinen keikka Turkissa. Yleisö olikin (taas) järjettömän kovaääninen ja villi vaikka kello ei ollut edes 17.00.
Megadethin keikka oli pieni pettymys. Settiin oli valittu tylsiä tai tuntemattomia biisejä, ja minä kun elättelin pientä toivoa siitä että Rust in Peace olisi soitettu kokonaan. Mutta yleisö pelasti paljon mm. Symphony of Destructionin MEGADETH-huudoilla. Kyllähän se siinä historiallisen tapahtuman puitteissa meni. (Itsehän näin Megadethin seuraavaksi viikon päästä Tuskassa, puoli tuntia pidemmällä soittoajalla. Mutta ei bändi soittanut RIPiä siltikään. Dawn Patrol ilman Polarista, mitä helvettiä?)
Slayerin keikan alkupuolesta jäi myös pieni pettymys mieleen. Uudet biisit olivat tylsiä, ja niin olivat myös Chemical Warfare ja Seasons in the Abyss. Jälkimmäisin tosin vain livetoimivuudeltaan. Mutta jos ajatellaan naiivisti, oli muikeaa kuulla Disciple ja Jihad maassa jonka väestö koostuu pääasiassa muslimeista.
Festivaalin päätti Metallica. Bändistä voi muuten olla monta mieltä, mutta yhtä asiaa en tästä illasta unohdin: kahden tunnin aikana kuulin ehdottomimman, äänekkäimmän ja hulluimman yleisön jota olen koskaan missään todistanut. Oli stadionilla sitten 30,000 tai 40,000 katsojaa, tuntui siltä että tasan jokainen lauloi esim. keikan aloittaneen Creeping Deathin alusta loppuun. Puhumattakaan Fuelista, s/t:n kappaleista, muista suurista hiteistä jne. Totisesti, lukuisat olivat ne kerran kun en pystynyt muuta tekemään kuin leuka ammollani seuraamaan yleisön elämistä. Manowarin ja Megadethin raivoisat yleisöt jäivät armotta varasijoille. Kun yleisön oli aika nostaa kädet pystyyn, näytti siltä kuin tasan jokainen katsoja koko stadionilla oli mukana. Pidin keikasta myös musiikillisesti, kohokohtia olivat mm. the Four Horsemen ja Blackened. Keikan lopussa odotin innolla että jokaisen neljän bändin jäseniä olisi tullut soittamaan Am I Eviliä, olihan kyseessä viimeinen Big Four -ilta, mutta se jäi ikävä kyllä vain Bulgarian herkuksi. Pienestä pettymyksestä huolimatta festivaali oli omissa silmissäni onnistunut erinomaisesti viihdyttämään. Ja huomatkaa: kolmen päivän festarilipun hinta oli kaikkine kuluineen 62 euroa.

Viisaat jälkisanat

Varasin matkan maaliskuussa Manowaria ajatellen, mutta Istanbulia ihmetellessä Maukka pääsi välillä totta puhuen kokonaan unohtumaan. Turkki tuntui matkan loppua kohti jo toiselta kodilta. Paluupäivänä en voinut olla ajattelematta että Suomi on paska maa, mm. heti Helsinkiin lähtevän koneen aulaan saavuttuani sain liittyä hiljaiseen suomalaisten joukkoon jonka kovaäänisin melunlähde oli erään miehen kuulokkeista soinut Lady Gaga. Kotipuolessa taas jouduin todistamaan suomalaista välinpitämättömyyttä pahimmillaan.
Mutta toisaalta, ainakin täällä kotipuolessa voi pyöräillä.

16.7.2010 Helsingissä
”Spunkmeyer” Lauri Pellikka

(Kuvan ottaja: Asli Monus)