Ross the Boss Jalometallissa – Jalometalli, Oulu, Suomi 2010

Jalometallin Lauantaille oli varsin oivia bändejä omaan makuun, esimerkiksi Urn ja myöhemmin illalla Triptykon, mutta se mitä todella siellä odotin, oli itse Ross the Bossin ensimmäinen Suomenkeikka. 
Aikataulujen mukaan Rossin kuului aloittaa 22:00 ja soittaa tunnin verran sisälavalla, bändillä oli myös tarkoitus olla Meet & Greet kello 20:00, mutta jostain syystä se peruuntui, pieni karvas pettymys kalvoi mieltä, mutta tiesin että eiköhän bändi jotain keksi faniensa vuoksi. 
Vaikka juoksin paikalle noin 30min ennen keikan alkua, oli eturiviin tajuttoman helppo päästä, ja jopa bändin soundcheckiä oli ilo katsella, Rossin koettaessa kitaraansa, jokainen miehen soittama riffi/licki sai aikaan taputuksia ja pienimuotoista hurrausta, ja vaatimattomin elkein mies pudisti päätänsä huutaessani herralle ”You’re the best guitarist in the world!”, en harmiksi muista kenet Ross oli parhaan kitaristin paikalle asettanut, miehellä tuntui kaikesta huolimatta olevan mukavaa jopa siellä soundcheckin aikana, soittaen meille riffin ja tivaten miltä bändiltä se on, no ZZ Toppiahan se soitteli. 
Scottin kavutessa testaamaan rumpuja, sai mies ainakin parissa toverissani ihmetystä malliin: ”Minne sen lihakset on kadonnut? käyttääkö se huumeita?”, kaikesta huolimatta oli hienoa nähdä se kaikkein kovimpaa lyövä rumpali siellä lavalla, hauskana kuriositeettina Scott kompastui yrittäessään hypätä rumpukorokkeen päälle, ja myöhemmin keikalla kömpelösti huitaisi rumpukapulansa kadoksiin, Inhimillisiä mutta hauskoja virheitä! 

Soundcheckin jälkeen bändi luonnollisesti katosi, vaan pian nauhalta rupesi kuulumaan tylyä torvipainotteista sotamusiikkia, joka pian muuttui RTB:n New Metal Leaderilta tuttuun I.L.H-introbiisiin, jonka jälkeen bändi tuli lavalle ja aloitti samantien Blood of Knivesillä, fiilis kimposi kattoon, nyrkit ja päät heiluivat siihen malliin, enkä olisi arvannut että Rossin omat biisit olisivat ihan näinkin live-toimivia, huhhuh! 
Blood of Knivesin jälkeen jyrähti samantien käyntiin Death & Glory New Metal Leaderilta, ei yhtään hullumpi livebiisi, toisaalta yleisö oli melko vaisua tässä vaiheessa, liekö suurin osa paikalla Manowarin takia, mene ja tiedä, itse tykkäsin kuulla näitä Rossin omia biisejäkin. 
Death & Gloryn jälkeen laulaja Patrick antoikin vuoron Ross the Bossille, joka kajautti kitarastaan ilmoille ehkä yhden Rockeimmista riffeistä ikinä… Death Tonen, luonnollisesti koko katsomo tunnisti biisin ja huusi mukana, Patrick lauloi Manowarin biisejä yllättävän hyvin ja osui korkeisiinkin nuotteihin voimalla! 
Death Tone johti We Will Killiin, jota katsomo osasi jo laulaa mukana, hieno biisi ja toimi älyttömän hyvin livenä, muistaakseni tämän biisin aikana Patrick koetti heittää vesipullon eturivin keskelle, ilmeisesti se oli tarkoitettu minulle, vaan joku isompi korsto sen siitä vei, aina ei onnista. 
Harmikseni en muista välispiikkiä jonka Patrick tähän väliin puhui, mutta se päätyi kolmeen sanaan, joka räjäytti yleisön; Gloves Of Metal, yksi lempibiiseistäni lempikitaristini soittamana oli unohtumaton kokemus, We Wear leather, we wear spikes, WE RULE THE NIGHT! 
Tutun oloinen melodinen bassointro kajahti ilmoille, tajusin heti että tässä on lempibiisini New Metal Leaderilta… God of Dying, allekirjoittanut märisi kuten köyhä viisivuotias lelukaupassa tai väänsi miehekkään viikinkikyyneleen, mitenkävaan siinä kävi, aivan uskomaton voima biisissä oli! 

Patrick piti pienen puheen ja toivotti tervetulleeksi ”vanhan ystävän”, kukas muukaan kuin Scott Columbus käveli rumpusetin taakse, ja pian soikin Blood of My Enemies, varmaan jokainen voi kuvitella voiman kun biisiä takoi Ross sekä Scott Columbus itse, jälleen kerran Patrick Fuchs lauloi aivan uskomattoman hyvin! 
Pian koittikin hetki joita osa olikin varmaan odotellutkin, Kill With Power… tämä jätti niskan kipeäksi, korkeita ääniä huutaessa Ross katsoi bändinsä nokkamiestä aidosti yllättyneellä ilmeellä ikäänkuin sanoen ”miten sä ton teit?”, ilmeisesti Patrick oli todistanut paikkansa Rossin vierellä. 
Valtavien aplodien jälkeen kuuluikin tutunoloisia lauseita, ilmeisesti herra Scott Columbus on palannut, ja hakkaa rumpujansa kuten Thorin mahtava vasara, tämä oli yksi keikan kohokohdista, jätti minut sanattomaksi. 
Tutunoloinen rumpukomppi pärähti käyntiin heti Thor The Powerheadin viimeisen kiljaisun jälkeen ja Fighting the World soi, aika helvetin lujaa ja yleisö todisti tietävänsä sanoitukset. 

”””Musiikkimaailman legenda on poistunut keskuudestamme, ja jokainen bändi onkin soittanut hänen kunniakseen jotain, tämä on meidän kumarrus hänelle, ihan pieni biisi vain.””” 
Tutunoloinen ja kaunis kitarakuvio alkoi soimaan ja tunnistin sen Rainbowin Catch The Rainbowiksi, Patrick eläytyi tunnelmalliseksi ja kapusi lähes yleisön sekaan laulamaan, taisipa joillain heilua sytkäritkin biisin aikana, Catch The Rainbowin ensimmäisen kertosäkeen loputtua pärähtikin äkkiä käyntiin klassikko nimeltä Hail and Kill, koko bändi oli liekeissä tämän aikana, suurimman osan biisin ajasta Patrick viettikin laulamassa vieläkin siinä eturivissä, ja tuli myös tarjoamaan mikrofonia allekirjoittaneelle ja taputti meikäläistä olkapäähän, Hail and Kill! 
Hurmos vaihtuikin minulla äkkiä pienimuotoiseksi hädäksi kun Patrick julisti tämän olevan heidän viimeinen biisi tältä illalta, joko se nyt loppuu? vastahan se alkoi! 
Basisti Carsten Kettering ottikin muikean haara-asennon ja päräytti ne kaikille tutut Battle Hymnin alkusoinnut, yhtäkkiä Matze, Ross the Bossin oma rumpali kapusi toisen rumpupallin taakse, se oli menoa nyt, ihan kahdella rumpalilla. Battle Hymn raivosi, nyrkit heiluivat ja katsomosta lähti kyllä ääntä, mahtava lopetus keikalle! 

Jälkeenpäin kuulutettiin että Ross the Bossin Meet & Greet pidetäänkin tässä sisälavalla, mahtavaa järjestelyä bändin ja festareiden osalta, bändin miehet tulivatkin pian jututtamaan fanejaan ihan siihen turva-aidan luo mikä toi fiiliksen että tyypit ovat todella maanläheisiä heppuja, ja juttujensa mukaan ovatkin. 
Faneille jaettiin myös RTB:n promokuvia ja A4-papereita jos vaikka nimikirjoituksia halusi ottaa, aika moni muuten halusi, yhteiskuviakin herrat ottivat fanien kanssa auliisti, bändistä näki selvästi että Suomeen tulo ei ollut pettymys. 
Kuriositeettina ehdin tivata basisti Carsten Ketteringiltä informaaatiota tulevasta Ross the Bossin levystä, mies kertoi levyn olevan ”A bit more epic than New Metal Leader, if you liked New metal Leader, you’re going to LOVE the new one!”, sitä odotellessa! 

Loppumietintänä pohdin tätä Provinssirockissa nähdyn Manowarin rinnalla, ja tuntui siltä että Ross the Bossin keikka oli parempi, mene ja tiedä johtuuko se yksinomaan siitä että Ross on Manowarin Kulta-aikojen biisinikkari vai mistä, Ross kiittikin auliisti kerrottuani hänelle miten keikka ”meant so much to me” ja muuta diibadaabaa! 
Kaikenkaikkiaan keikka oli uskomaton ja todellakin näkemisen arvoinen, toivottavasti tämä tuo edes jonkinsortin fiilistä niihin jotka eivät paikalla olleet tätä spektaakkelia todistamassa. 

Körgull kiittää ja kumartaa, HAIL! 

 
(Kuvaaja: Mikko Törmänen)