Club Teatria, Oulu, Suomi 13.03.2013
Niinhän siinä sitten kävi, että mahdottomaksi luulemani tapahtui vuonna 2013 – Manowarin kiertuekaupunkien joukkoon mahtui oma kotikaupunkini. Ja kotikaupungilla tarkoitan tässä asiayhteydessä ”suht äskettäin muutin tänne ja kirjat on virallisesti täällä” -osaston kaupunkia. Sinänsä merkkitapaus, koska Manowar ei turhan usein Suomessa ole käynyt, ja silloin harvoinkin kiertää kaikenmaailman Taka-Surkeet ja Kyrpä-Rymättylät kaukaa. Nyt sattui asumaan oikeassa isommassa kaupungissa.
Kun keikka julkistettiin, aiheutti se välittömän innostus/epätoivo -splitin. Innostus, koska… No, Manowar jälleen livenä. Epätoivo, koska krooninen persaukisuus. Olin jo suurinpiirtein jättänyt keikkahaaveet syrjään ja keskityin omaan talviseen elämääni, kun herra isoherra Pietari Heino (nettituttavallisemmin Voimis) kysyi omaa tikettitilannettani. Paskaksi totesin, ja yllätyin kun kysyi että haluanko nimen listalle. Does the Pope shit in the woods?
Alle viikon varoitusajalla tuo muistaakseni tuli, vaikka ei itselläni ko. illalle ollut mitään tähdellistä sovittuna. Keikan lähestymisfiilistelyt vaan olivat ihan eri kertaluokkaa verrattuna 2009 Provinssiin, tai – auta armias – Magic Circle Fest 2008:n. Keikkapäivän aamupäivään asti riitti sellaista puolittaista epäuskoa. Mutta ei muuta kuin ulos, bussilla Limingantulliin asti ja sieltä vitulliseen pakkaseen odottamaan Teatrian porttien avautumista.
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että alkutäpinöitä vähensi myös se, että tiesin/pelkäsin settilistan sisältävän Lord of Steelin materiaalia enemmän kuin itse soisin. En ole todellakaan pitänyt minään valtionsalaisuutena sitä, että miellän Lord of Steelin bändin kenties heikoimmaksi esitykseksi. Albumikuuntelun perusteella olin varauksetta pitänyt ainoastaan Touch the Sky’sta ja perusvarmasta nimibiisistäkin jokseenkin. Keikkajonossa (jos sitä nyt jonoksi voi kutsua, pakkanen piti huolen) toin seikan ilmi, mutta rundin aikaisempia keikkoja nähnyt fani lohdutteli että livenä toimivat paremmin. Aika näyttää, ajattelin.
Eturivin paikka irtosi kivuttomasti, ja alkua odotellessa raikasivat Ronnie James Dion sulosävelet. Alku ei myöhästynyt kuin 30min, mikä oli kenties odotettavissa, sillä keikkaa oli mainostettu alkavaksi klo 20. Tuskinpa tuohon kukaan koko sydämestään uskoi.
Sitten itse asiaan. Valot pois, intro soimaan, ja bändi lauteille. Nimibiisi tietty ensimmäinen. Koitan olla erittelemättä kaikkia biisejä tekstin lomassa, mutta lukemasi teksti on tajunnanvirtaa, joten en ole vastuussa mistään aivojeni sanomisista.
Biisijakauma oli laaja läpileikkaus albumien suhteen, mutta Lord of Steel oli lukumäärällisesti suurin yksittäinen edustaja-albumi viidellä biisillään. Omaksi ilokseni bändi veti myös salaa toivomani Mountainsin, jonka aikana tunnelma oli ainakin omalla kohdallani kenties korkeimmillaan. Lisäksi Thunder in the Sky- EP ei olekaan painunut Joeyn hyssytyskansioon, vaan nimibiisi tuli siltäkin, ja kansa sekä allekirjoittanut tykkäsivät. Eturiviläisiin kohdistuneen keikkafrenzyn vallassa olleen ihmismassan muodostaman paineen perusteella yleisö syttyi eniten kasariklassikoista – Sign of the Hammer, Kill with Power, Black Wind, Hail and Kill. Myös huudatusbiiseissä Warriors of the World ja Brothers of Metal jengi oli hyvin mukana.
Mutta mitenkäs ne uudet biisit? Lord of Steelin kunniaksi täytyy sanoa, että selkeästi oli löytänyt sekin keikkalaisista kuulijakuntaansa jo näinkin pian julkaisun jälkeen. Toimivatko ne sitten paremmin livenä? Subjektiivista. Omasta puolestani voin sanoa että osa toimi, osa ei. Itse yllätyin Hail, Kill and Die’n nostatunpotentiaalista. Mutta silti… Olisin mielelläni vaihtanut viisi Lord of Steelin biisiä kahteen vanhaan. Mielipiteet ovat kuin persereikiä – kaikilla on oma, ja suurin osa haisee.
Bändin keikkakunto oli hyvä ja perusvarma. Ericille täytyy antaa kunniamaininta, laulut menivät poikkeuksetta putkeen. Hamzikin livekunnosta itselleni oli jäänyt Provinssin perusteella epämääräinen kuva (poliisitiedotteen kielellä – alkoholilla oli osuutta asiaan), mutta Teatrialla homma hoitui varmasti ja tiukalla otteella. Rumpusoolo tosin oli vähän turhan tasapaksu omaan makuuni, samoin kuin kitarasoolo. Näistä huolimatta olivat hyvässä vireessä yhteispelin kannalta.
Mitä tähän nyt enää voi sanoa? Keikka oli melko prikulleen parituntinen, Joeyn puhe ei venynyt hirveästi vaikka puhuikin tribuuttina pelkkää hoonosoomea (propsit yrityksestä ja viitsimisestä o/ ). Illan parasta antia oli itse keikan kohokohtien lisäksi vanhojen tuttujen tapaaminen – uusiakin tuttavuuksia mahtui toki mukaan, tosin merkittävä osa näistä oli tuttuja jo MCF 2008:sta, mutta vuodet ja alkoholi hoitivat hommansa :D.
Teatrialta kotiuduttiin parin suomalaisen ja parin rundireissulla olevan saksalaisen kanssa vielä muutamalle kaljalle. Seurueesta muut jatkaisivat Tampereelle ja Helsinkiin bändin keikoille, itselläni jatkuisi arki. Mutta kokonaisuutena loistokatko arkeen, Manowarin keikka oli siihen omiaan.
-Tulkas